Muusikon keikalla

Viime viikonlopun H-hetki. Astumme keikkapaikalle, Ykkösmies ja Naapurin Poika lähimpää baaria kohti suunnistaen, minä vanavedessä tärisevin käsin kännykkääni naputellen.

“Tultiin just perille, matkalla tiskille. Te olette vissiinkin backstagella?”

Wuut-wuut.

“Joo, parkkeeratkaa siihen tiskille vaan, tuun kohta moikkaamaan.”

Huurteiset kätösissä, minä hermostuneisuuttani peitellen, Ykkösmies ja Naapurin Poika ympärilleen vilkuillen. Naapurin Poika kommentoi asiakaskunnan miesvaltaisuudesta hieman nyrpeähköön sävyyn, Ykkösmies näyttää lähinnä kyllästyneeltä. Näen tutun hahmon lähestyvän ja puen kasvoilleni asiakaspalvelijan pingottuneen hymyn; luonnollinen ei nyt onnistu.

“Hei, onkse toi,” suhaisen Ykkösmiehelle – vaikka tietysti tiedän paremmin – samalla kun käteni nousee epävarmaan vilkutukseen. Muusikko nostaa kätensä niinikään tervehdykseen, ja harppoo luoksemme näyttäen enemmän rokkikukolta kuin koskaan; kulahtanut (ja sitä myöten entistä katu-uskottavampi) prätkätakki, alla tiukka musta t-paita, pillifarkut ja maiharit. Kaulassa koru, joka näyttää epäilyttävästi CMX:n tuotesarjasta hankitulta. Sormessa suuri pääkallosormus. Seuraan katseellani keikkayleisöä; Muusikko ottaa tilan haltuun, hänen etenemisensä huomataan. Ykkösmies huomaa tämän myös, kohentaa ryhtiään huomaamattaan. 

“Moooiiiii!” Muusikko kailottaa hymynsä keskeltä; minä ojennan käteni tervehdykseen ja Muusikko tarttuu siihen, vetää minut lähemmäksi ja halaa toverillisesti hartianseutuville taputellen. Minä tamppaan niinikään nahkatakkinsa selkää kuin konsanaan mattoja kevätsiivouksessa; haistan Muusikon hengityksestä oluen ja vetäydyn muutaman sekunnin jälkeen askeleen taaksepäin. Totean, että on kiva nähdä kasvotusten, ja kiirehdin esittelemään Ykkösmiehen ja Naapurin Pojan.

Muusikko hymyilee yhä luontevasti, nappaa tarjotut kädet veljelliseen tervehdykseen, läimäyttää toisella kädellään käsivarteen. Kehuu Ykkösmiehelle, miten mainion sanoittajan on minussa löytänyt, ja kyselee Naapurin Pojalta, miltä kuskina olo maistuu; oliko vaikeaa löytää perille.

Minä seison tuppisuuna katsellen Epäpyhää Kolminaisuutta, ja mietin, mitä päässäni liikkui hyväksyessäni Muusikon keikkakutsun. Tajuan piinallisen konkreettisesti, että tuossa seisoo kolme miestä, joista jokaisen kanssa olen ollut sängyssä. Ikäeroa nuorimman ja vanhemman välillä on peräti 21 vuotta.

Muusikko vilkuilee ympärilleen ja kiirehtii kysymään, mitä haluamme juoda. Ykkösmies ei ehdi vastustella edes muodon vuoksi, kun Muusikko jo vinkkaa baarimikolle ja pian edessämme on kaksi täyttä tuoppia puolikkaitten kaveriksi; Naapurin Poika saa kolajuoman.

“Meidän keikka alkaa kohta – mutta hei, kai tuutte sit ekan setin jälkeen bäkkärille?”

Naapurin Pojan silmät liki putoavat päästä, Ykkösmieskin näyttää virkistyvän. Ennen kuin ehdin sanoa mitään, Ykkösmies vahvistaa.

“Joo totta kai, kiitos kutsusta!”

Muusikko harppoo kiireisesti lavan suuntaan; muu bändi on jo ottanut paikkansa. 

Ykkösmies kääntyy puoleeni virnistäen.

“Hei, toihan on tosi hyvä tyyppi! Ilmaisen viinan bileet vissiin sit, jes!”

Loppuilta menee settien välissä backstagella olutta kaksin käsin kumoten. Keikan jälkeen otamme vielä muutaman yhdessä Muusikon kanssa, ennen kuin Naapurin Poika alkaa tosissaan kitistä haluavansa kotiin (so. juomaan kaljaa). Minä halaan Muusikkoa ensin – ja sitten Ykkösmies tekee samoin; näen hänen alkoholin kirkastamista silmistään, että ilmaisen viinan bileet on vedetty paatoksella ja onnistuneesti läpi.

“Kai tuut sitten hei joskus meille grillaamaan ja saunomaan!!”

Muusikko lupaa tulla.

Kotiuduttuamme kännykkä värisee viestin merkiksi.

“Se sun mies on tosiaan just niin hyvä tyyppi, kuin mitä sanoitkin! Kai on ookoo jos tosiaan tuun joskus?”

Hmmmm.