Piknikki peruttu

Eipä mennä ensi viikon keskiviikkona piknikille, ei. Valokuvaaja oli totaalisesti unohtanut, että hänellä on hammaslääkäriaika kyseiselle iltapäivälle, ja läväytti tämän uutispommin eilen aamupäivästä. 

Suoraan ja kiertelemättä sanottuna vitutti kuin pientä oravaa (ja vaikka tämän sanonnan etymologinen tausta onkin minulta yhäkin hakusessa – miksi pientä oravaa vituttaa – se jaksaa kaikessa typeryydessään naurattaa). 

Ykkösmies puolestaan lähti toissapäivänä äkkikomennukselle suhteellisen matkan päähän ja palaa vasta perjantaina. Minulle on tullut tavaksi kertoa Ykkösmiehen reissuista Valokuvaajalle ”ihan vaan kaiken varalta”. Kun minä vielä harmittelin piknikin peruuntumista (olin jo tietysti suunnitellut tarjottavat itsetehtyä humusta myöten), Valokuvaaja näpytteli jo uutta viestiä. 

”Sanoin muuten eilen kotona, että lähden tänä keskiviikkona yhden kaverin kanssa taas pitkästä aikaa leffaan töitten jälkeen, ehkä syömäänkin, joten saattaa mennä myöhään.”

No just, kiva sulle ja kaverillesi. Anna minun nyt vuodattaa pettymystäni kaikessa rauhassa, äläkä vaihda puheenaihetta, älä sivuuta tätä noin kevyesti. 

”Niin siis en mä oikeasti mihinkään leffaan ole menossa.. ;)”

En tiedä, miksi tässäkään vaiheessa en tajunnut, mihin Valokuvaaja tähtäsi. Ehkä olin vielä kuohuksissani, sillä olin jo visualisoinut meidät köllimässä viltillä toisiimme vasten painautuneena, Valokuvaajan parta poskeani ihanasti kutitellen. 

Kysyinkin vain korkeintaan kiinnostusta teeskennellen, että mihinkäs Valokuvaaja on sitten menossa. 

”No ajattelin että jos tulisin kylään…siis jos se sopii.”

Jaa että sopiiko.