Tarina kuolemasta elämässä
Olin jokin aika sitten Ykkösmiehen kanssa minikaupunkilomalla; yksi yö, yksi vieras kaupunki.
Matkalla varaamaani hotelliin ohitimme monia baareja, mutta yksi näytti erityisen kutsuvalta, ja kirjauduttuamme menimme nauttimaan huurteiset. Baari oli muuten tyhjä, mutta olut oli kylmää ja musiikki mukavaa. Jäimme muutamalle.
Jonkin ajan kuluttua melkein viereemme istui yksinäinen mies, ja hetken kohteliaitten hymyjen jälkeen aloitimme keskustelun. Kävi ilmi, että mies odotti ystäväporukkaansa saapuvaksi hetkellä millä hyvänsä. Olut virtasi, ystävät saapuivat, ja jotenkin vain päädyimme viettämään koko illan näitten meille ennestään ventovieraitten seurassa. He olivat yllättävän ystävällisiä, ja missionaan kyseisen illan aikana tuntui olevan näyttää meille oman kaupunkinsa parhaat palat.
Jossain vaiheessa iltaa puhuin enemmänkin Yksinäisen Miehen kanssa, ja kävi ilmi, että olemme samalla alalla. Vaihdoimme vanhasta tottumuksesta käyntikortit ja ilta jatkoi kosteaa kulkuaan. Tanssimme, lauloimme, nauroimme vatsamme kipeiksi. Täysin ventovieraitten kanssa.
Kun ilta oli kääntynyt aamun apeiksi pikkutunneiksi ja otsalohkossa alkoi jomottaa saman aamun uloskirjautuminen, jätimme hyvästit. Halasin Yksinäistä Miestä ja hienoisesta huppelistani huolimatta huomasin hänen hymyilevissä silmissään myös surua. Katseemme lukkiutuivat hetkeksi ja vatsassani tuntui nipistys, jonka tulkitsin humalatilasta johtuvaksi.
Maanantaina sain kontaktipyynnön tuohon yritysmaailman Facebookiin, Linkediniin, ja hyväksyin sen epäröimättä.
Muutaman päivän päästä Yksinäinen Mies laittoi viestiä, ja kertoi samalla että on tulossa meille päin asiakaskäynnille. Josko olisi aikaa lounaalle. Pakkasin firman brosyyrin laukkuuni kuin olisin vieläkin ollut kaupallisella puolella töissä, huikkasin pomolle että olen tunnin poissa, ja ajaa hurautin sopimaamme lounaskahvilaan. Yksinäinen Mies oli jo saapunut ja istui ikkunapöydässä moitteettomassa puvussaan; hymyili ja nousi seisomaan kun tulin, halasi taputtaen kömpelösti olkapäälleni. Johtajamies; niin eri roolissa nyt kuin silloin baarissa nahkatakkeineen ja farkkuineen. Ja kuitenkaan ei.
Puhuimme kaikesta muusta kuin työstämme. Yksinäinen Mies kertoi, että hänellä on kaksi teini-ikäistä lasta, ja että vaimonsa sairastaa Crohnin tautia. Minä puhuin Ykkösmiehen työstä, ja miten se vie häntä ympäri maailmaa; mutta että hän ei koskaan näe mitään muuta kuin työpaikkansa ja hotellin. Nauroimme (taas) paljon, Yksinäinen Mies kertoi hauskoja anekdootteja, ja vastaili terävän kaksimielisesti – mutta kuitenkin hauskasti – esittämiini huomautuksiin. Välillämme väreili tietynlainen viaton flirtti, jonka olin kyllä huomannut jo kaupunkilomamme aikana. Miehessä oli jotain…karismaattista.
Kun veistelin jotain vanhuuden tuomista vaivoista, Yksinäinen Mies tiedusteli ikääni, ja sen kuultuaan hymyili vinosti.
”Sä olet vielä kovin nuori – olen sinua 13 vuotta vanhempi.”
Hämmästyin, sillä olin arvioinut Yksinäisen Miehen Ykkösmiehen ikäiseksi.
Yksinäinen Mies nauroi hämmästyksekselleni, mutta vakavoitui sitten.
”Mä haluan kertoa sulle yhden asian. Neljä vuotta sitten mulla todettiin syöpä.”
Hän nosti kättään nähdessään kauhistuneen ilmeeni estääkseen minua puhumasta, ja kiirehti jatkamaan.
”Älä nyt hötkyile, anna mun kertoa loppuun. Se syöpä leikattiin onnistuneesti. Mutta se ilta siellä baarissa. Olin just edellisenä päivänä saanut kuulla, että syöpä on uusiutunut. Tällä kertaa pahasti. Eivät voi enää leikata.”
Yksinäinen Mies hymyili vinosti.
”Mulla on vielä muutama kuukausi, sanovat. Se ilta siellä baarissa – me juhlittiin siellä elämää, ei kuolemaa. Kiitos, että olitte mukana.”
En tiennyt, miten olisin reagoinut. Kyyneleet kihosivat silmiini yllättäen, osasin vain taputtaa miehen pöydällä lepäävää kättä, jossa nyt huomasin pieniä maksaläikkiä. Katsoin miestä silmiin ja havaitsin silmien ympärillä olevat syvät uurteet ensimmäistä kertaa, huomasin miehen surullisen katseen, vaikka hän yritti hymyillä urheasti.
Lounas oli liian pian ohi, ja Yksinäinen Mies saatteli minut herrasmiesmäisesti autolleni. Sen sijaan että olisin kätellyt, halasin, vaikka en tiedä miksi; tuntui vain siltä. Halasin tätä melkein ventovierasta miestä. Kun aloin vetäytyä halauksestaan, Yksinäinen Mies ei päästänytkään irti; hän katsoi silmiini, pyysi anteeksi ja suuteli minua pehmeästi suulle.
Minun reaktioni olisi pitänyt olla välitön perääntyminen; sen sijaan vastasin suudelmaan, avasin suutani hieman ja päästin hänen kielensä suuni sisään. Se kierteli siellä hetken tutkivasti, ja suudelman kasvaessa huomasin kiihottuvani. Siinä vaiheessa keskeytin ja katsoin miestä hämilläni.
Mies hymyili surullisesti.
”Nyt sä olet suudellut kuolevaa miestä. Kiitos, että annoit.”
Minun olisi tehnyt mieli itkeä. Tunsin oloni pakahduttavan surulliseksi kuitenkaan oikein tietämättä, miksi. Melkein ventovieras mies.
Sen sijaan kurotin käsilaukkuuni ja tökkäsin miehen käteen yrityksemme esitteen, ennen kuin sanoin näkemiin, pakenin autooni ja ajoin pöllämystyneenä pois. Mies jäi seisomaan paikalleen, ja kun vilkaisin autoni takapeilistä, hän selasi brosyyriamme ja nauroi pyöritellen päätään epäuskoisen näköisenä.
—
EDIT klo 10.20: sain juuri viestiä Yksinäiseltä Mieheltä. Hän oli eilen saanut massiivisen verenvuodon, ja on parhaillaan lääkärissä. Ei hyvältä näytä.