Paha, paha puuma

Lueskelin tämän postauksen kommenttikenttää ja pysähdyin.

”Juuh elikkäs 😀 alkaa kuulostaa pikkasen uskomattomalta :D”

”Toisen, tuntemattoman ihmisen surukokemuksen ja vakavan sairauden yhdistäminen siihen, että itse pettää aviomiestään, viestii ja sopii salatapaamisia muiden miesten kanssa, oli vastenmielistä luettavaa. En kokenut tätä kirjoitusta, blogin muiden postausten joukossa, kauniina, vaan ehkä – tekopyhänä.”

”Tuntuu että yrittäisit kerätä jotain plussapisteitä ja näyttää tunteitasi, vaikka kaikki tietävät, että mitä teet tällä hetkellä, on kamalaa.”

Kyllä, minä petän aviomiestäni, koska en saa kotona seksiä. Enkä varmastikaan ole ainoa, joka pettää puolisoaan; minun eroni on se, että minä kirjoitan siitä.

Mutta hyvät ihmiset – en minä ole läpensä paha. Ei maailmassa ole 80-luvun hollywoodelokuvien kaksijakoisuutta, jossa USSR on paha ja USA hyvä; jossa konnat ovat konnia ja tunnistettavissa jo ulkoisten ominaisuuksiensa perusteella, ja sankarit pysyvät sankareina ja takaavat onnellisen lopun, jossa paha tuhotaan. Kunpa elämä olisikin niin helppoa, niin mutkatonta, niin mustavalkoista. 

Voiko tosiaan olla niin, että minut nähdään saman mustavalkoisen filtterin läpi? Että koska en ole uskollinen seksittömässä parisuhteessani, niin minussa ei voi olla mitään hyvää, ei kykyä nähdä mitään kaunista – tai että minulla ei edes ole oikeutta tuntea mitään kaunista omassa elämässäni?

Onko tosiaan niin, että tässä maailmassa on vieläkin ihmisiä, niin mustavalkoisesti ajattelevia, ja täynnä vihaa, että kauniin kohtaamisen jakaminen synnyttää joko epäuskoisuutta tai epäilyksen siitä, että jaan kohtaamisen vain kerätäkseni plussapisteitä?

Jäin toisaalta taas myös miettimään, minkälainen ihminen tuntee jatkuvaa tarvetta arvostella toista ihmistä, olkoonkin sitten vain anonyymina, vain Internetin kätköistä, riippumatta siitä, mitä arvostelun kohteen aihepiiri käsittelee; toisaalta taas tajusin, että jokaisen motiivit ovat vain kyseisen henkilön tiedossa, joten hyppäsin tämän sivuraiteen yli aika äkkiä.

Sen sijaan aloin miettiä, minkälainen itse olen, minkälaisen kuvan annan siinä ihan oikeassa elämässä, siinä ihan oikeassa kanssakäymisessä. 

Minä olen paitsi pettäjävaimo, myöskin jonkun (ainakin ajoittain suhteellisen hyväkin) tytär. Olen jonkun, tai ehkä jopa useamman, paras ystävä; se, jolle voi kertoa kaiken ja tietää, ettei se kerro eteenpäin. Olen myös hyvä työntekijä ja asiakkaitten keskuudessa pidetty yhteyshenkilö; se, joka vastaa nopeasti ja kattavasti, ja joka ajattelee mukana. Se, joka saa kollegat ajoittain nauramaan niin, että vesi valuu silmistä. 

Olen se nelikymppinen nainen, joka käy tiistai-iltaisin joogassa ja halaa joogaopettajaansa; se, jonka luokse naapurin poika tulee perjantai-iltana juomaan muutaman pullon olutta ja ruotimaan ihmissuhteitaan, kun omille vanhemmille ei voi. Ja olen myös se jakkupuvussa työpäivän jälkeen ruokakaupassa vanhan mummun ostoksia pakkaava, kun huomaan, että tällä on vaikeuksia seistä tukematta rollaattoriinsa.

Olen se nainen, joka hymyilee sinulle ratikassa, vaikka emme tunnekaan entuudestaan; ja se, joka tervehtii sinua kun kohtaamme lenkkipolulla. Ja sinä hymyilet takaisin, ja tervehdit yllättyneenä. Sillä et tiedä, että minä petän miestäni, etkä siten ajattele, että minä olen läpensä paha.

Minä en nyt kirjoita tätä kaikkea kerätäkseni plussapisteitä. Minulla ei ole mitään tarvetta bonussysteemiin tai lojaliteettiohjelmaan; minä kirjoitan tämän kaiken kertoakseni, että vaikka petän, se ei määritä minua ihmisenä. Minä olen niin paljon muutakin kuin vain se huorintekijä. Ja siitä pettämisestäkin huolimatta en ole koskaan tarkoituksella kenellekään ilkeä.

Minä en myöskään ole vihainen tai katkera; ennemminkin hämmästynyt, että on olemassa minulle tuntemattomia ihmisiä, joille minun blogini todellakin määrittelee minut kokonaisuutena, jotka jotenkin blogin kauttani luulevat tuntevansa minut. Luulisi, että siihen on yli kahden vuoden aikana (!) tottunut, mutta aina se jaksaa hämmästyttää; että minä olen jollekin vain se sosiaalipornon tuottaja, se haureuteen horjahtanut ämmä, se tunteeton petturi. 

Ja kyllä – minä ymmärrän näitä tuntemattomia ihmisiä. Ymmärrän, että jokainen peilaa tätä maailmaa oman kokemuspohjansa läpi; sekä sen, mitä vanhemmilta sukupolvilta on opittu, mikä on tullut äidinmaidossa tai vastaanotettu mummun pyykkäyksestä karheutuneista käsistä. Mistä on puhuttu kotona ja mistä vaiettu, ja siitäkin mistä on salaa kuiskittu. Ymmärrän, että on helppoa olla ehdoton, jos kaikki menee itsellä hyvin ja suunnitelmien mukaan. Tai ehkä, vaikka ei menisikään. Minä en kuitenkaan enää osaa olla ehdoton, missään asiassa. Minua hävettää, että edes joskus olen ollut, monessakin. 

Me olemme erilaisia ihmisinä juurikin kokemuspohjamme takia; olemme ikäänkuin puita ja niitten vuosirenkaita, joista jotkut renkaat ovat paksumpia kuin toiset. Mutta siellä kaikkien niitten renkaitten sisällä, siellä ytimessä, me olemme kaikki samanlaisia. Kukaan ei ole pahempi tai parempi kuin toinen; me vain olemme, ja haluamme samoja asioita kulttuurista, ihonväristä tai taloudellisesta statuksesta riippumatta.

Ja me yritämme aina tehdä parhaamme, tilanteesta riippumatta. Ihan varmasti ja ihan joka ikinen meistä.