Radiohiljaisuus

Tämähän meni mielenkiintoiseksi. Viime viikon torstaina en saanut viestin viestiä Valokuvaajalta; puhelin pysyi mykkänä, minun viestini (ne kaikki kolme; yksi aamulla, yksi iltapäivällä, yksi illalla) oli vastaanotettu, vaan ei luettu.

Perjantaiaamuna Valokuvaaja laittoi viestiä, pyysi anteeksi radiohiljaisuuttaan. Oli kuulemma ollut paska päivä, eikä haluja viestitellä. Paska päivä töissä ja vielä paskempi kotona.

Vastasin, että hiljaisuutensa sai minut levottomaksi, ja että minulla oli olo, kuin hän sulkisi minut pois elämästään; että haluaisin mieluummin olla semmoinen ihminen, jolle voi viestitellä jos on paska päivä.

Ja että radiohiljaisuus saa minut surulliseksi, sillä se saa minut epävarmaksi hänen tunteistaan minua kohtaan.

Näin, että Valokuvaaja oli lukenut viestini. Vastausta ei kuitenkaan tullut moneen tuntiin, joten lähetin vielä yhden viestin, jossa pyysin anteeksi, mikäli viestini oli liian suorasukainen, liian tunteellinen. Ja ennen kaikkea – liian itsekäs. Minä, minä, minä. 

Viesti meni perille, mutta sitä ei luettu. Ei koko perjantai-iltapäivänä, ei lauantaina, ei sunnuntaina, ei maanantaina. Pidin puhelinta silmällä viikonlopun aikana, ja huomasin itsekin, että alan panikoida. Sainko viestilläni Valokuvaajan sulkeutumaan kuin simpukan? Olinko liian hankala, kun kerroin tunteistani?

Luin viestit yhä uudelleen ja uudelleen. Ei, ne eivät olleet liian tunkeilevia. Kertoivat kuitenkin tunteistani, yrittivät selittää, miltä radiohiljaisuus tuntuu. Ehkä ne oli tulkittu väärin. Tai ehkä ne todellakin olivat liian itsekkäitä. 

Maanantai-iltapäivästä luovutin ja laitoin vielä yhden viestin KIKin kautta. Sain vastaukseksi ilmoituksen, jossa todettiin, että Valokuvaajan puhelin on pois päältä tai että hän on kirjautunut sovelluksesta ulos; ja että viesti lähetettäisiin heti, kun Valokuvaaja olisi taas ns. linjoilla.

Uhmasin sopimustamme, jonka mukaan viestittely hoidetaan ensisijaisesti vain KIKissä, ellei erikseen ensin toisin sovita, ja laitoin Whatsapin kautta viestiä: voitko ottaa yhteyttä, olen huolestunut?

Whatsapp näytti viestin statukseksi lähetetty, vaan ei vastaanotettu. Myös Valokuvaajan profiilikuva oli kadonnut yhteystiedoista – eli Valokuvaaja on blokannut minut Whatsappista?!

Tässä vaiheessa aloin toden teolla panikoida. Onko Valokuvaajalle kenties sattunut jotain? Vai onko minut “jätetty” kolmen kuukauden suhteen jälkeen, kylmästi vain blokkaamalla minut kaikista sovelluksista? Ei oikein kuulosta Valokuvaajalta. Mutta – kuinka hyvin minä oikeastaan tunnen hänet?

Aloin tuntea oloni todella, todella epävarmaksi. Joten tein perusstalkkerit ja laitoin vielä viestiä sähköpostilla. Ole kiltti ja ota yhteyttä. Ei vastausta.

Facebookin yksityisviestillä. Voisitko antaa kuulua itsestäsi, olen huolissani. Ei vastausta.

Perinteisellä tekstiviestillä. En ole vihainen, mutta olen hämmentynyt. Onko sulla kaikki hyvin. Ei vastausta.

Kirjoitan tätä tiistaiaamuna. En ole vieläkään kuullut pihaustakaan Valokuvaajasta. Huomiseksi (tai siis, tälle päivälle julkaisuajankohdan mukaan) olisi iltapäivälle sovitut treffit – paikkaa ja tarkkaa aikaa ei tosin ole sovittu. Ei ehditty, ennen kuin radiohiljaisuus alkoi.

En oikein jaksa uskoa, että treffit tulevat toteutumaan. Onneksi aikaa ja paikkaa ei oltu sovittu – minähän olisin varmasti mennyt sinne hylättynä yksin töröttämään tuntikausiksi.

Ja toisaalta taas toivon, että kaikelle on jokin todella helppo selitys. Jokin, johon ei olennaisena osana kuulu minun sydämeni särkyminen.

Tulevana viikonloppuna oli tarkoitus mennä yhdessä yin-joogatyöpajaankin. En tiedä, mitä minun pitäisi ajatella. Olen täysin typertynyt, turta, hämmentynyt. Miten tässä näin kävi?

Onko minut – tietämättäni – dumpattu? Vai onko Valokuvaajalla joku paha kriisi/masennus, jonka johdosta on väliaikaisesti katkaissut kaiken yhteyden elämänsä lisästressitekijään – minuun? Kertomatta siitä minulle sanaakaan? Ei oikein kuulosta uskottavalta.

En minä tiedä, miten aivovammainen semiautisti (hänen sanansa, ei minun!) jäsentelee ajatuksiaan.

Mutta sen tiedän, että tämä on mielestäni epäreilua. Miettiessäni, miltä minusta tuntuu tämän kaiken keskellä, muistin Facebookissa näkemäni lainauksen Marilyn Monroelta:

Find someone who will ruin your lipstick, not your mascara.

Miten helvetissä tässä näin kävi?

Haluanko tämän toistuvan?

Ylireagoinko?

Katselen viime tapaamisellamme otettuja selfieitä ja kiitän onneani, että mascarani on vedenpitävää 38 asteesteen asti. Sydäntä puristaa.

Minua ahdistaa, itkettää ja hermostuttaa. Mutta ennen kaikkea – minua pelottaa.