Toinen erä

Logistiikkapomo kaataa lisää Proseccoa pahvimukeihin; hän on taas ottanut pullon mukaan, ja antaa sen avulla nyt ensiapua kliimaksin kuivattamalle kurkulleni.  

Makaamme alastomina sängyllä, minä yhä toisissa sfääreissä uuden ulottuvuuden löytämisestä; miten se kävikin niin helposti, miten se osasikin koskea juuri oikeista paikoista? Miten se tuntuikin niin älyttömän hyvältä?

“Sä olet uskomaton,” kuiskaan ja kumarrun suukottamaan rintakehäänsä, joka alkaa jo sänkeillä, vaikka hän on luultavasti ajellut rintakarvansa vastikään. Havaitsen ohimennen, että hän on ajellut myös kainalokarvansa; kasvojaan sen sijaan peittää pyynnöstäni muutaman päivän tumma parransänki; ihanan karhea ja maskuliininen.

Logistiikkapomo virnistää ja pörröttää hiuksiani, naurahtaa pehmeästi.

 “Ei kun sä.”

Logistiikkapomo kietoo kätensä ja jalkansa ympärilleni; makaamme kyljetysten kasvokkain. Hän ei kyllästy suutelemaan minua; suutelee välillä hellästi, välillä janoisemmin. Antaa pieniä pusuja, suutelee otsaani, kaulaani, korvaani. Nuuskuttaa hiuksiani, silittelee lantioni kaarta. Pitelee minua hellästi, kuitenkin vahvoin käsin.

Huomaan, että Logistiikkapomo on kiihottunut; totta kai sen huomaa, olemmehan alasti ja hän niin kovin lähellä minua. Mutta hänellä ei näytä olevan mihinkään kiire; hän pitää minua hyvänä kuin meillä olisi maailman loppuun asti aikaa.

Viini saa poskeni punoittamaan, sisälläni alkaa taas kuplia. Huomaan haluavani miellyttää Logistiikkapomoa samalla lailla, kuin hän on juuri miellyttänyt minua. Haluan tehdä sen yhtä kiireettömästi, yhtä vähän orgasmikeskeisesti. Haluan vain, että Logistiikkapomo nauttii minun suuni kosketuksesta yhtä paljon, kuin minä juuri nautin hänestä.

Logistiikkapomo vetää syvään henkeä jo, kun huuleni etsiytyvät nivusilleen. Hän laskee kätensä hiuksilleni, mutta ei pitääkseen päästäni kiinni antaaksen rytmiä, tai ottaakseen hiuksistani kiinni; hän vain silittää päätäni hellästi.

Seuraavan parinkymmenen minuutin aikana unohdan kaikki tekniikat ja rutiinit. Unohdan ne pienet kikat, jotka nopeuttavat miehen kliimaksia; unohdan sen normaalin marssijärjestyksen, jota yleensä käytän, kun haluan saada miehen tulemaan suullani. Sen sijaan kuuntelen Logistiikkapomon hengitystä, kehoa, sydämensä sykettä. Kuuntelen myös omalla kehollani, omilla huulillani, reaktioitaan myötäillen. 

Ja pitkitän. Pitkitän, kuten hänkin pitkitti. Pitkitän hänen nautintoaan, mutta samalla pitkitän myös omaa nautintoani; jotenkin purkautuminen ei ole päämäärä, se on vain osa matkaa. Tämäkin on minulle uutta.

Lopulta Logistiikkapomo on niin herkkänä, etten enää pysty pitkittämään, eikä pysty hänkään. Jälkeenpäin on hänen vuoronsa käpertyä tärisevänä ihmismyttynä kiinni minuun; rutistaa kuin ei koskaan haluaisi päästää irti. Huohottaa korvaani, miten se tuntui niin hyvältä, ettei koskaan ennen.

Kun hänen pulssinsa on taas jotakuinkin tasaantunut, hän aloittaa huulillaan jälleen matkansa kohti jalkoväliäni. Kun kysyn ihmetellen, mitä hän on tekemässä, hän keskeyttää hetkeksi ja kohottaa katseensa silmiini, katsoo minua ilkikurisen moittivasti.

“Etkö sä muista, että mun mielestä naisen tulee aina olla ainakin yhtä edellä?”

Suljen silmäni leveästi hymyillen, venyttelen itseni parempaan asentoon ja annan itselleni taas luvan nauttia.  

Gotta love the double entendre.