Kuusi viikkoa
Perjantaina tuli kuusi viikkoa minun ja Mr. Mossadin ensitapaamisesta.
Kuusi viikkoa. Vain kuusi viikkoa. Piti ihan kahdesti tarkastaa.
Excelöin töissä perjantaiaamun kunniaksi, kun kännykkä värisi viestin merkiksi. Ensin selfie, jossa Mr. Mossad katsoo puvussaan kameraan virnistellen ja pitelee kädessään katupölyistä (ja vähän koirankusisenkin oloista) voikukkaa. Sitten viesti.
“Happy 6 weeks anniversary hun!”
Awwww.
“I can’t believe it’s only been 6 weeks though, seems like a lot longer.”
“I really hope I can see you before I go to Israel.”
Mr. Mossadhan siis lähtee kesäkuussa useammaksi viikoksi takaisin Israeliin parhaan kaverinsa häihin (joihin olisin saanut lähteä aveciksi, mutta milläs lähden). Saattaa olla, että salaa saattaa tulla vähän ikävä. Itseasiassa – ikävöin häntä jo nyt; olemme näiden kuuden viikon aikana nähneet kolmesti, mutta viimeisestä kerrasta on jo kolmisen viikkoa aikaa (mitä – vain kolme viikkoa?!).
Olen huomannut, että alan kaivata muutakin kuin hänen alastonta kehoaan omaani vasten; haluan taas herätä hänen viereltään ja katsoa niihin aamu-unisiin ruskeisiin, pitkäripsisiin silmiin. Se hetki, kun makaamme sängyssä vastakkain ja hän herää ja avaa silmänsä; ensin vielä unisena, sitten oivaltaen, missä on. Se on aina se paras hetki.
Sen hetken hymynsä on kauneinta, mitä olen koskaan nähnyt; hänen katseensa on niin intensiivinen ja lämmin, että se saa ihoni kananlihalle, enkä pysty kääntämään katsettani pois, ennen kuin hän häkeltyy ja tekee sen itse, vetää minut itseään vasten ja halaa hyvät huomenet lujasti sanomatta sanaakaan.
Haluan nähdä hänen hymynsä ja kuulla hänen tarttuvan, matalan naurunsa, haluan ihmetellä hänen kehonsa karvaisuutta – en ole oikeasti varmaan koskaan elämäni aikana nähnyt yhtä karvaista miestä, ja yllätyksekseni se kiihottaa minua; kai yhdistän sen jollain luolamiesvaistoilla miehekkyyteen ja seksuaalisuuteen.
Haluan, että hän vetää minut taas kainaloonsa kun katsomme sohvalla sarjoja; haluan että hän silittää hiuksiani kun kiedon käteni hänen alastoman vartalonsa ympäri ja kiehnään itseni parempaan asentoon pää hänen rintakehällään, vaikka siinä asennossa onkin epämukavaa katsoa telkkaria.
Haluan nähdä, miten hän keittää alasti kahvia hyräillen samalla tiedostamatta sitä edes itse; ja miten hän vaatimalla vaatii saada tehdä minullekin aamiaisleivät ja korjata astiat pois pöydästä.
Hänen seurassaan tunnen itseni aina jotenkin pieneksi tytöksi, mutta hyvällä tavalla; ikäänkuin olisin turvassa – eikä tämä ole edes kokojuttu, sillä Mr. Mossad ei ole erityisen pitkä tahi isokokoinen, hän vain huokuu tietynlaista…karismaa. Semmoista, että kun hän astuu huoneeseen, niin kaikki huomaavat hänen läsnäolonsa; se on kai hänen katseessaan, joka on aina hieman ilkikurinen – ikäänkuin hän tietäisi jonkun salaisuuden, jota muut eivät tiedä.
Ja kun hän katsoo minua silmiin, päässäni alkaa humista ja koko muu maailma ikäänkuin epäfokusoituu; se tuntuu samalta, kun tuntui lapsena, kun oli juuri selviytynyt Linnanmäen hurjimmasta laitteesta ja astui taas ensimmäiset tutisevat askeleet tukevalla maankamaralla.
Se on joka kerta aina yhtä hämmentävä tunne.
