Suutahtamisen anatomia

Minä olen välillä vähän sellainen turhasta suivaantuja. Joskus on tunnetiloja, joissa järki ottaa tunteitten kanssa yhteen, vaikka ensimmäinen tietää, että jälkimmäinen on väärässä; että itse asiassa suutahdan nyt ihan turhasta, mutta en oikein voi sille mitään. 

Käytän tarkoituksella sanaa ”suutahdan” sanan ”suutun” asemesta, sillä tämä tunnetila kestää maksimissaan puoli tuntia – yleensä vähemmänkin. Mikäli konfrontaatio käydään kasvotusten, saatan äsähtää jotain, jota kadun yleensä välittömästi. Tämä toimii myös välittömästi sordiinona; se on triggeri, josta tunnistan, että olen pisteessä, josta ei pysty jatkamaan millään tasolla rakentavasti. 

Onneksi iän myötä (niin – jotain hyvää vanhenemisessakin!) olen oppinut hallitsemaan tunteitani sen verran, että nykyään osaan ensin hengittää muutaman kerran syvään, ja reagoida vasta sitten; ja näitä äsähdyksiä tulee entistä harvemmin. Ja kun sitten reagoin, teen sen rehellisemmin ja loogisemmin kuin ennen; myönnän, että olen suuttunut suutahtanut, ja mikäli suutahtamiseen on ns. oikeasti jotain syytäkin (aina ei ole), pyrin kertomaan, miksi.

Ellei syytä ole, sanon, että olen nyt suuttunut ilman varsinaista syytä, ja että tämä tunnetila menee nopeasti ohi. Tarvitsen yleensä pienen rauhallisen hetken, tai ainakin hetken, jossa ei stimuloida enempää (omasta mielestäni ja siinä hetkessä) negatiivisesti. 

Yleensä pyrin välttämään suutahtamiseni näyttämistä Whatsappissa (lue: Mr. Mossadille), mutta Mr. Mossadilla on ilmeisesti jokin perkeleen kuudes vaisto, jonka avulla hän aistii omasta mielestäni normaaleista vastauksistani, että olen ärsyyntynyt. Ehkä pisteytän eri tavalla, ehkä käytän vähemmän emojeja…en tiedä. Mutta tällä kertaa jäin kiinni. 

Miten teillä riidellään?