”Don’t ever thank me”
Viime kerralla, kun Mr. Mossad (tuttavallisemmin Mosse – kiitos tästä, anonyymi vierailija 11.08.2016 :D) oli viikonloppuvierailulla, hän onnistui johdattelemaan minut sellaisiin sfääreihin, että menetin ajan ja paikan tajun, ja vain makasin tärisevänä myttynä keho niin täynnä mielihyvähormoneja, että teki mieli itkeä ja nauraa yhtäaikaa.
Kun olin hieman toipunut, nyhjäsin itseni kiinni hänen kainaloonsa ja sopersin mantramaisesti useat kymmenet kiitokset.
Mosse (!!!) kohottautui kyynärpäänsä varaan ja katsoi sillä tavalla hieman vakavan aikuismaisesti, joka aina lähettää väreet selkäpiihini kuin olisin taas se pieni, ilkikurinen tyttö, joka on juuri jäänyt naapurille kiinni omppuvarkaista. (Se on muuten todella jännä ilme, ja heittää joka kerta meidän ikäeroasetelman päälaelleen.)
“Don’t ever thank me for giving you pleasure.”
Ilmeeni oli ehkä vähän eksynyt – itseasiassa jäin ajatuksissani kelaamaan sitä, kuulinko oikein; tai mitä hän olisi vaihtoehtoisesti voinut sanoa, jossa olisi ollut enemmän järkeä (Mr. Mossadilla on aksentti, josta en aina tahdo saada selvää – tai sitten minulla on vain huono kuulo).
Syvä huokaus, ja kasvoille kärsivällinen ilme, jota voitaisiin käyttää pentukoiran siisteyskasvatuksessa tai kertoessa lapselle, miksi on huonohko idea syödä väriliituja. Tai miksi Trumpia ei kannata valita presidentiksi.
“You thank people when they do you a favour right? If you borrow their car, if they water your plants when you’re on a holiday. Then you say thank you. When I make you come, I don’t do it because you’ve asked me to do it, or because I think I need to do it as a favour, expecting a favour back. I do it because I want to do it. And by thanking me you actually make me feel like you think I only did it as a favour.”
Alkuhämmästykseni (miten kiitoksen voi ottaa negatiivisen oloisesti vastaan) jälkeen sain kiinni Mr. Mossadin ajatuksenjuoksusta. Miksi minä koin tarvetta kiittää asiasta, jonka pitäisi olla luonnollinen osa kahden ihmisen välistä intiimiä toimitusta – halu miellyttää toista?
Ei siis pakko, eikä palvelus vaan halu, joka kumpuaa omasta itsestä ja on olemassa, koska välittää siitä toisesta siinä vieressä ja haluaa, että tällä on hyvä olla.
Enhän minäkään odota kiitosta, mikäli saan toisen kliimaksiin suullani. Pidän sitä – Mr. Mossadin lailla – täysin luonnollisena. Totta kai minä haluan, että hänellä on minun kanssani hyvä olla, että hänkin saa kokea mielihyvähormonien hyökyaallon.
Ja jos tämä tehtäisiin vain palveluksena tai vastapalveluksen toivossa, nauttisinko siitä samalla tavalla – ottavana tai antavana osapuolena? Onko ihmisiä, jotka tosiaan tekevät asioita vain näillä motiiveilla? Eikö se tarkoita sitä, että he tekevät asioita, joita eivät oikeasti haluaisi tehdä, mutta joita on ikäänkuin pakko tehdä?
Vähän niin kuin ansiotöitä.
Toisaalta taas – ellei kiitä, eikö silloin ota toisen ikäänkuin itsestäänselvyytenä?
Okei, ehkä vähän – tarkoituksellisestikin – mustavalkoista ajattelua. Mutta silti kiinnostaa – mitä te ajattelette tästä?
