Biblikaalinen kolmen kimppa my ass
Bändipojan keikka oli…ihana. Jo ennen keikkaa Bändipoika tuli nykimään hihasta, halattiin ja vaihdettiin poskisuudelmia. Juteltiin, ja huomasin taantuvani jonnekin teinibändärin tasolle; en ollut saada sanaa suustani, enkä tiennyt, miten päin minun olisi pitänyt olla. Bändipoika puhui pehmeästi lähellä korvaani; jouduin kumartumaan, sillä korkokenkieni kanssa olin Bändipoikaa varmastikin kymmenisen senttiä pidempi.
“Off-stage” –versio oli lempeä, silmälasipäinen ja rento hupparissaan, poninhännässään ja lököfarkuissaan. Noin tavallinen poika, huomasin ajattelevani. Se sama, jonka kanssa olen jutellut illasta toiseen, lähetellyt ja vastaanottanut pikkutuhmia kuviakin; ujoa flirttiä puolin ja toisin.
Lavalle astuikin Rokkikukko. Lököfarkut olivat vaihtuneet tiukkoihin mustiin farkkuihin; lantion metalliketju keinui pehmeästi liikkeittensä tahdissa. Huppari oli saanut väistyä tiukan mustan paitapuseron tieltä; ja taktisesti auki jätettyjen nappien välistä killui bändin symbolikoru – sama, jota itsekin kannoin. Hiuslenkki oli jäänyt backstagelle ja luonnonkihara, runsas, tumma leijonanharja koristi tuikkivia, ruskeita (nyt piilolinssillisiä) silmiä, pyrkien ilkikurisesti valumaan kasvoille, josta se heilautettiin sulavasti takaisin paikoilleen kerta toisensa jälkeen. Vikkelät sormet hyväilivät kitaran kaulaa niin taitavasti, että huomasin ajattelevani, miltä tuo kosketus tuntuisi minun ihollani.
Bändipoika katsoi suoraan minuun ja väläytti hymyn, joka veti polvet veltoksi. Miten kenelläkään voi olla noin ihana hymy.
“Sun suu on auki”, Puuseppä huomautti vierestäni ja hymyili vinosti; veti kainaloonsa minua reilusti kymmenen senttiä pidempänä, pitäen katseensa suunnattuna lavalle. Suljin suuni ja hymyilin vuoron perään niin Puusepälle kuin Bändipojallekin niin, että poskiin alkoi koskea.
Mosse vaihtui Puuseppään bändi- ja petikaverina. Ainakin täksi illaksi; kun me notkuimme Puusepän kanssa metallimusiikin tahdissa, Mosse makasi nenäliinamyttyjen ympäröimällä kiukkuisesti kähisten kotonaan, vuosisadan flunssassa.
Puuseppä oli aiemmin tehnyt selväksi, ettei tulisi keikalle; ja että liittyisi seuraamme ehkä vasta keikan jälkeen. Mossen pelattua itsensä pelistä petinsä pohjalle, Puuseppä tarjoitui herrasmiehenä seuraksi; liittyipä seuraani jo iltapäivän tunteina, joten ehdimme uudelleentutustua toisiimme muutamaan kertaan jo ennen itse keikkaa.
Elämäni ensimmäinen metallikeikka, jolla olin (lähes) selvin päin; Puuseppä ei juo, joten pitäydyin vain muutamassa oluessa. (Ihan täysin ilman en kuitenkaan halunnut olla, sillä Puuseppä oli jo lupautunut kuskiksi takaisin hotellillemme, joten olisi ollut tietenkin ihan älyttömän tyhmää olla ottamatta yhtään mitään.)
Keikan ja yhteisen kylvyn jälkeen jatkoimme toisiimme tutustumista (huhuu, eufemismi), kunnes kumpikaan ei jaksanut muuta kuin huohottaa kattoon tuijottaen. Oli ihanaa taas pitkästä aikaa käpertyä Puusepän kainaloon ja tuntea partansa kutittavan hyvän yön suukossa.
Aamulla jatkettiin siitä, mihin illalla ei enää pystytty. Olin unohtanut, miten armottoman ihanan kyltymätön Puuseppä osaa olla. Rehellisesti sanottuna – kahden kimpassakin oli enemmän kuin tarpeeksi.
Onnistuin ottamaan yhden niin huonon ja epätarkan kuvan Bändipojasta, että uskaltaudun julkaisemaan sen kaiken tunnistamisen uhallakin :D