Avioliiton rajoituksia

Minä ja mun BFF, jonka kanssa nähdään ehkä kahdesti kymmenessä vuodessa, jos hyvä tsägä käy (asutaan vähän eri maissa), päätettiin hetken mielijohteesta, että suhautetaan kahdestaan pitkäksi viikonlopuksi “jonnekin päin Eurooppaa” vuoden alusta.

Sitten hoksittiin, että BFF:n yhdellä kaverillahan on joku asunto jossain päin Espanjaa – ei kun kyselemään vaan, että milloin sitä voisi lainata!

Olemme yleensä pyrkineet tapaamaan ainakin sen viiden vuoden välein koko perheen voimin, mukaanlukien aviomiehet ja lapsukaiset; mutta nyt keksimmekin – osittain ihan aikataulullisista syistäkin – että mitä me niitä ukkoja ja jälkikasvua mukaan raahataan, kun tapaamisten pääasiallinen funktio on tietysti (heh) se, että me kaksi voidaan höpötellä uusimmat kuulumiset kuluneitten vuosien varrelta (aviomiehet tulevat onneksi hyvin toistensa kanssa toimeen, ja puhuvat keskenään sujuvasti ainakin mallasviskiä ja formulaa, mutta ne on niinkö vaan alsostarring ja sillee).

Noin vartti päätöksestä kerroin asiasta jo Ykkösmiehelle, ja “lupa” heltisi samoin tein saatesanoin “mutta jos mä oon työreissulla niin hoidat sitten koiralle hoitajan”.

BFF:llä oli vähän vaikeampaa. Aviomiehen ensireaktio oli ehkä vähän nihkeä:

Periksi ei kuitenkaan anneta näin tärkeän asian kanssa; ja viikon päästä oltiin edistytty jo sen verran, että kai tässä kohta voi lippuja alkaa varailemaan:

Kyllä tästä vielä hyvä tulee, vai mitä?

P.S. Toisaalta ymmärrän kyllä, että hienoista vastarintaa on havaittavissa. Ennen muinoin kahdestaan rimpsalla ollessamme BFF muun muassa onnistui särkemään persiinsä (a.k.a. murtamaan häntäluunsa), ja alan ajatella, että oli ehkä virhe kertoa kaikista seikkailuistamme kommelluksistamme niin seikkaperäisesti aviomiehillemme.