Siipi maassa
Voiko näin helmikuun toiseksi viimeisen päivän kunniaksi pyytää vielä uusintaa kuluneesta kuukaudesta?
Viimeisen postauksen jälkeen tapahtunutta:
Ykkösmies sai tietää, ettei hänen työsopimustaan jatketa samana päivänä, kun meillä oli date night. Kyllä muuten nosti treffitunnelmaa ja kovasti. Ellei Ykkönen löydä uutta työtä ensi kuun puolella, pitää varovasti alkaa huolestua siitä, että talo menee alta. Mehän heinäsirkkoina (eikä muurahaisina) kun ei olla pistetty mitään säästöön pahan päivän varalle. Ulkona vaan soitellaan viulua nih, kunnes palellutaan hengiltä. Saatana.
Itseasiassa otettiin date nightkin kostoksi ihan kalliimman kautta, tilattiin extrajuomia ja suunniteltua enemmän ruokalajeja ja skoolattiin XO-konjakilla tyyliin “nautitaan kun vielä pystytään”; rahat loppuu kuitenkin jos ovat loppuakseen, oli ravintolan loppulasku sitten kaksisataa tai kolmesataa euroa. (Tämä on vähän verrattavissa siihen orkesterin loppuun asti soittoon Titanicilla, mutta menköön perkele sitten kaikki kerralla.)
Viime lauantaille suunnitellut treffit Amirin kanssa peruuntuivat, kun PYKÄ tuli kylään noron (?) muodossa viime viikon alussa. En tiedä miten muilla, mutta silloin, kun itse saan vatsaflunssan (mitä ei onneksi tapahdu kovin usein), menee posliinin halimisen loputtua vielä useampi päivä, ennen kuin olen täysin kunnossa. (Ja niinä päivinä keskitytään ensin työhön ja siihen, että ruoka pysyy sisällä, ja sitten vasta blogin päivittämiseen.) Itseasiassa kaipaan seksiä niin, että olisin varmaan ottanut Amirin vastaan vaikka yrjöä pidätellen ja Imodiumien voimalla.
Mutta itseasiassa treffit Amirin kanssa olisivat peruuntuneet joka tapauksessa, sillä Ykkösen suunniteltu kymmenen päivän ulkomaanreissu katkesi kuin kanan lento, kun viisumin kanssa oli jotain häikkää ja Ykkönen oli kymmenen päivän asemesta jo alle kahden päivän päästä taas kotona. Kunhan kävi kaukomailla lentokenttiä ihailemassa (karanteenissa, sillä maahantulo siis evättiin).
Töissä kusee sen verran pahasti, että edes sadetakki, sydvesti ja sateenvarjo eivät pidä pisaroita poissa iholta. Lempiasiakkaalla on nyt itsestään johtuvia ongelmia; tämä ei kuitenkaan estä heitä syyttämästä meitä minua asioiden nykyisestä kulusta. Tämä siis, vaikka varoittelin heitä tämän päivän ongelmista ensi kertaa jo viime vuoden lokakuussa, ja jatkoin varovaista varoittelua kuukausittain siitä eteenpäin.
Tämä asiakkaan puolelta akuutti tilanne on nyt kulminoitunut siihen, että puhelinkonferensseja on vähintään kaksi päivässä; lisäksi excelöin niin, että vasemman käden pikkurilli kramppaa jo jatkuvasta ctrl+c:n ja ctrl+v:n käytöstä. Erityismaininta sissiydestä ja suomalaisesta kärsimysmentaliteetistä, että olin kotikoneella joka päivä sairasloman aikana – kävin vaan välillä vähän oksentelemassa ja varpusparvistelemassa.
Viime viikonlopun vietin palloksi käpertyneenä sohvalla. Netflix oli näön vuoksi taustalla, mutta lähinnä vain söin ja nukuin. Laskeskelin jälkeenpäin, että arviolta kymmenen tunnin yöunien päälle vetäisin vielä päikkäreitä kolmesta neljään tuntia päivässä. Sunnuntaiaamusta alkoi välittömästi itkettää, kun muistin, että maanantaina pitää taas mennä töihin, eikä tuo itketysolo ole kadonnut vieläkään mihinkään. Pysyvä pala kurkussa siis.
Että josko maaliskuusta tulisi edes vähän, inasen parempi jookosta joo?
Tällä hetkellä tekee mieli lähinnä käpertyä nurkkaan sikiöasentoon vollottamaan. Tai vaihtoehtoisesti mennä nukkumaan ja toivoa, ettei enää koskaan herää. Ensimmäinen vaihtoehto on poissa laskuista, koska olen 40+ enkä nelivuotias; ja toista ei uskalla sanoa ääneen kenellekään.
Ei saa jäädä tuleen makaamaan.
Eteenpäin, sanoi mummo lumessa.
Ja mitä näitä on.
