Hukassa

Olen ollut vähän hukassa kotiutumiseni jälkeen.

Lähdin vapaaehtoistöihin Lähi-Itään paitsi auttamaan, myöskin tarkoituksenani ottaa etäisyyttä kaikesta siitä normaalista luksuksesta, jota pidän itsestäänselvänä. Lähdin “hakemaan perspektiiviä”; jotta osaisin taas olla kiitollinen pienistä asioista.

Ajattelin, että kärvistelen siellä ne viikot, ja tulen sitten ilosta kiljuen takaisin kotiin nauttimaan elämän pienistä mukavuuksista, kuten siitä, että suihkusta tulee aina lämmintä vettä; siitä, että voin kävellä taas sääret paljaina, tai siitä, että vessapaperin saa heittää pönttöön.

Ensimmäinen vierailuni islaminuskoiseen maahan.

En ole koskaan kotiutunut mihinkään yhtä nopeasti.

On omituista, miten tietyt asiat vain hyväksyy ja miten niihin sopeutuu niin juohevasti; miten omasta elämästä täysin poikkeavista tavoista tulee rutiinia, miten kaikki erilainen onkin ihan ookoo.

Ensimmäisen viikon jälkeen en edes kuullut ilmakranaatteja enää; niistä tuli taustamelua, joka ei häirinnyt keskittymistä, ja jota en enää edes rekisteröinyt. Ennen “iltamenoihin” lähtöä oli ihan tavallista käydä kirjaimellisesti haistelemassa tuulta parvekkeelta; tuntuuko ilmassa kyynelkaasun vieno tuoksu? Kuuluuko laukauksia? Ei ja ei? Okei, sitten voidaankin mennä.

Minua ei missään vaiheessa pelottanut oman turvallisuuteni puolesta. Ehkä olen jotenkin niin vieraantunut elävästä elämästä, että painelin Homelandin Carriena menemään, joskus puolihuolimattomasti huiviin kietoutuneena (lähinnä liikkuessani yksin pimeän laskeuduttua, koska ei vaan jaksa kaikkea sitä huomiota), mutta useimmiten paljain päin.

Tapasin paljon uusia ihmisiä. Uusia, köyhiä ihmisiä, jotka antoivat vähästään anteliaammin kuin täällä varakkaat paljostaan.

Alistuin siihen, että ollessani “treffeillä” ei tullut kuuloonkaan, että olisin edes raottanut lompakkoani; se olisi otettu sydänveret seisauttavana loukkauksena. Katselin pitkin hampain, miten minun puoliksi syömättä jäänyt ruokani maksettiin seuraavan viikon ruokabudjetin kustannuksella.

Rakastuin ihmisvilinään, mausteiden tuoksuun ja aggressiiviselta kuulostavaan kieleen, jota pölötettiin jatkuvasti ympärilläni äänijänteitä säästelemättä, ja josta en ensin tajunnut mitään mutta jotenkin maagisesti viikkojen kuluessa aloin ymmärtämään yksittäisiä sanoja, jopa keskustelunpätkiä. Kävin toiseksi viimeisellä viikolla apteekissa ja tajusin vasta poistuessani, että olin asioinut arabiaksi asiaa kummemmin ajattelematta. Oho.

Pujottelin sujuvasti autojen välissä, lopetin nohevasti turvavyön käyttämisen ja istuin täysin luontevasti reisi reidessä kiinni kahden ison arabimiehen välissä taksissa matkalla määränpäähän, jota en itse tiennyt, ja joka oli kirjoitettu pienelle paperilapulle arabiaksi. Hyväksyin turvaistuimien puutteen ja sen, että on ihan ookoo pitää vauvaa sylissä etupenkillä ilman liikennesääntöjä vellovan automassan keskellä.

Istuin tyyliin vasemman käteni päällä aterioidessani Ramadan-illallisilla kodissa, jonka omistajia en edes tuntenut – minut vain pyydettiin mukaan. Ihastuin ylimakeaan mantelimaitoon ja rasvaisiin, ällösokerisiin leivonnaisiin. Moikkailin ihmisiä kadulla kulkiessani lapsilauman seuratessa helmoissani.

Rakastuin paikalliseen Tyyppiin, ja se, mitä välillämme tapahtui, oli liian kaunista ollakseen haram.

Nyt olen taas kotona. Istun työpisteelläni ja mietin, että mikään ei tunnu enää miltään. Olen jotenkin…turta.

Päiväkävelyllä.