Hei tyttö!
“Hei tyttö!”
Käännyn Forumin kauppakeskuksen liukuportaiden alapäässä katsomaan taakseni, ja huomaan riemastuksekseni, että “tytöllä“ tarkoitetaan minua. (Tietyssä elämänvaiheessa tytöttelystä saattaa tulla jopa toivottua – työajan ulkopuolella siis. Mark my words.)
Tytöttelijä on vanhahko nainen.
“Jos te vessoja etsitte niin ne on tuolla kolmannessa kerroksessa.“
Kieltämättä minä ja Poeka olemme hieman eksyneen oloisia; minä olen käynyt Forumissa viimeksi yli kymmenen vuotta sitten, Poeka pari vuotta takaperin yhden kerran.
“Voi kun on kiva nähdä noin rakastuneen näköinen nuoripari, tuli ihan oma nuoruus mieleen kun tuolla tavalla pussasitte äskein noissa portaissa.“
Vastaan jotain ympäripyöreätä ja yritän olla punastumatta samalla, kun tuuletan sisäisesti termiä nuoripari; meillä on kuudentoista vuoden ikäero, ja ainoastaan Poekaa meistä voi vielä hyvällä omallatunnolla kutsua nuoreksi.
Poeka katsoo minua kysyvästi: tunnetko sinä tuon ihmisen? Ravistan huomaamatta päätäni ja väläytän pienen kaikkiookoo-hymyn, ennen kuin käännyn takaisin naisen puoleen; tämä on pysähtynyt meitä vastapäätä, ja katselee meitä silmiään siristellen hyväntahtoisesti hymyillen.
“Niin, minä se täällä vaan yksinäni pyörin, päätin lähteä keskustaan kun lapsen ja lapsenlapsen piti tulla kylään, mutta peruuttivat viime hetkellä. Niin ajattelin että lähden shoppailemaan pitkästä aikaa! Mutta ei täältä oikein mitään tahdo näin vanhalle löytyä heh heh, minä olen jo yli seitsemänkymmentä! Mutta ei se haittaa, ihmisiä on kiva katsella myös!“
Ei nainen näytä läheskään ikäiseltään, ja kerron sen hänelle ennemminkin faktana kuin kohteliaisuutena.
“Nooh, äläs nyt! Mutta kyllä toisaalta jos menen yksin vaikka kahvilaan tai viinilasilliselle niin aina joku tulee heti juttelemaan, varmaan iskemään! Tuntuu, ettei oikein yksin enää uskalla mennä mihinkään, kun heti saa ei-toivottua seuraa.“
Naurahdan ja katson naisen tuikkiviin silmiin. Hetkeä myöhemmin niissä häivähtää suru.
“Niin, minähän olen nyt ollut jo jokusen vuoden leskenä. Se on vaikeaa olla yhtäkkiä yksin, mies meni varoittamatta. Lapsillakaan ei ole aikaa tulla usein käymään, minä sitten yritän keksiä itselleni tekemistä, niin kuin nyt tulin tänne Forumiin. Minullahan sitä aikaa olisi kun eläkkeelläkin olen.”
Minua käy naista sääliksi. Yksinäisyyden voi lukea kasvoilta, vaikka nainen yrittääkin olla pirteä.
“Niin harmi vaan kun ei oikein viitsi mennä yksin kahvillekaan kun tulee niitä kavaljeereja…”
Viiden minuutin päästä istumme kolmisin Fazerin kahvilassa vikkasti keskustellen; minä, parikymppinen turvapaikanhakija ja kantasuomalainen seitsemänkymppinen nainen. Nainen haluaa maksaa oman kahvinsa ja tarjota meillekin, mutta Poeka ei suostu, vaan maksaa mieluummin meidänkin kahvimme vähistä rahoistaan.
Kun lähdemme naisen hyvästeltyämme jatkamaan shoppailukierrostamme Kampin suuntaan, Poeka pysäyttää minut kadulla ja rutistaa lujasti. “You have a good heart. This is why I love you.” Hän moiskauttaa mojovan suukon suulleni, naurahtaa ilmeelleni ja vetää minut ranteesta mukaansa, ennen kuin ehdin reagoida mitenkään.