Haistapaska-maanantai
Olen ikäväkseni huomannut itsessäni toistuvan, negatiivisen piirteen: olen todella, todella usein, ellen jopa aina, maanantaisin ärrimurrituulella.
Viime sunnuntaina pidin Ykkösmiehen kanssa oikein kunnon spa-iltapäivän. Lämmitettiin sauna, hemmoteltiin itseämme saunahunajalla ja lyötiin löylyihin saunatuoksuja, jonka jälkeen käsittelin kehoni ja kasvoni Ykkösmiehen minulle Israelin-tuliaisina tuomilla kuorintavoiteilla. Settiin kuului myös ihanan tuoksuinen body butter; lisäksi rasvasin jalkani (ja Ykkösen jalat) eukalyptuksentuoksuisella jalkavoiteella, laitoin yövoiteen kasvoille ja rasvasin käteni käsivoiteella. Join pari lasia viiniä ja nautimme myöhäisen illallisen yhdessä. Täydellistä – hemmottelunollaus viikonlopulle, valmiina uuden työviikon haasteisiin.
Sauna väsytti ihanasti, joten painuimme pehkuihin jo heti yhdeksän jälkeen ja vielä tuuletimme mennessämme, kuinka ihanaa on kun voi vaan mennä nukkumaan kun siltä tuntuu. Yhdeksän tunnin yöunet; puhdasta luksusta.
Sitten tuli maanantai.
Jo heti aamusta astuin ilmeisesti sängystä väärällä jalalla; kolautin pikkuvarpaani tuolinjalkaan ja myöhemmin suihkussa sääriä sheivaillessani onnistuin kumauttamaan pääni suihkun hanaan. Kahviautomaatti jauhoi tyhjää (olin unohtanut lisätä papuja) saaden kahvin maistumaan yhtä laimealle kuin Sipilän palopuheet.
Töissä oli paskaa, asiakkaat oli hanurista, Ykkönen sai äkkilähdön toiselle puolelle maapalloa kollegansa influenssan johdosta, ja Kitarapoika oli myöhässä epävirallisesta viestiaikataulustaan; normaalisti viestejä alkaa pukata jo alkuiltapäivästä, mutta tällä kertaa olin jo melkein lähdössä kotiin ensimmäisen viestin vasta saapuessa.
En ollut kovin hyvällä tuulella, ja Kitarapoika otti tästä heti kopin (miten se voikin pelkän viestittelyn perusteella huomata, että olen pahalla päällä?)
Minua jaksaa hämmästyttää Kitarapojan tietynlainen…stoalaisuus tilanteissa, joissa minä olen taas syönyt liikaa ärrinmurrinkeksejä ja käyttäydyn täysin epärationaalisesti ja epäreilusti kiukutellen kuin kolmivuotias, jolta on juuri evätty liiman syönti. Onneksi näitä tantrumeja ei esiinny kovinkaan usein, semminkin kuin pahinta mitä kyseisissä tilanteissa voi tehdä, on yrittää tekopirteillä minut takaisin rationaalisten kirjoihin.
Näissä tilanteissa Kitarapojalla on (joskus vähän ärsyttäväkin, mutta eritoten ihmeellinen) kyky paitsi samastua minun tunteisiini, myöskin lempeästi analysoida ne auki, kunnes ilmapallokiukustani on jäljellä vain pihisevä, nopeasti kutistuva raato. Tässä vaiheessa yleensä pystyn myös myöntämään, että olen pahalla päällä, vaikken itsekään oikein tiedä, miksi.
Olin siis eilen allapäin, ja pyysin Kitarapoikaa piristämään minua. Puoliksi odotin joitain perusfraaseja siitä, miten paljon hän minua kaipaa ja miten paljon hän minusta välittää, ynnä muuta höttöhattaraa.
Valitettavasti Kitarapoika ilmeisesti tuntee minut liian hyvin langetakseen moisiin puolivillaisiin latteuksiin.
