06.04.2018
Hautajaispäivä. Tai oikeastaan tuhkauspäivä.
Tilaisuus oli ihan Ykkösmiehen näköinen, kiittelivät monet siihen osallistuneet (myös hänen toiveittensa mukainen, sillä satuimme puhumaan asiasta muutama vuosi takaperin – olin siitä uskomattoman kiitollinen). Taustalla soi Pear Jam, Guns ’n Roses ja Disturbed; Power Point – esitys esitteli kuvia nauravaisesta miehestä minun ja kavereittensa kanssa. Kutsussa mainittiin Ykkösmiehen elämän muisteleminen, ei surullisia hyvästejä; ja mies lähti viimeiselle matkalleen mustissa farkuissa ja Motörheadin t-paidassa.
Ykkösmies vihasi pukuja.
“A kind soul is never forgotten.”
Ykkösmies menehtyi työmatkalla EU:n ulkopuolella. Hänen kotiinsaamisessaan kesti yli kolme viikkoa. Kolme viikkoa epävarmuutta, paperisotaa, kulkua kuin sumussa pala kurkussa. Tapaamisia poliisin kanssa ja rikosuhripäivystyksen kanssa; Ykkösmies ei kuollut luonnollista kuolemaa hotellihuoneessaan, hänet oli löydetty kadulta. Vasta lopullisen ruumiinavauksen tulokset, joiden saamiseen saattaa mennä kuukausia, paljastavat kuolinsyyn. Jos paljastavat.
Elän edelleen kuin huonossa elokuvassa.
Ykkösmiehen yritys lennätti kaikki ulkomailla sinä hetkellä työskentelevät kollegat kotiin torstaina päivää ennen hautajaisia, jotta nämäkin voisivat läsnäolollaan toivottaa viimeiset hyvästit. Myös entisiä työkavereita kahdesta edellisestä työpaikasta saapui paikalle.
Minä istuin arkun edessä ja itkin, kun raavaat, jäyhät miehet murtuivat kävellessään arkulle ja pysähtyessään sen eteen; usealla oli tarve koskettaa arkkua, taputtaa siten vielä viimeisen kerran olalle hyvää matkaa toivottaen. Yli sadan ihmisen hyvästelyt kestivät niin kauan, että Disturbedin “Sound of Silence” piti soittaa neljä kertaa putkeen.
En pitänyt pitkää puhetta; sanoin kuitenkin tärkeimmän. Jos voisin palata takaisin viidentoista vuoden päähän, ja jos sillä hetkellä siinä tilanteessa paikalla olisi joku kolmas, joka sanoisi: sinä saat hänet, mutta vain viideksitoista vuodeksi, en epäröisi hetkeäkään. Valitsisin hänet silmänräpäyksessä uudelleen. Päätin suunvuoroni W.H. Audenin runoon – siihen tuttuun elokuvasta ”Four weddings and a funeral”.
Tilaisuuden jälkeen kahdenkymmenen ihmisen ydinjoukko, ne Ykkösmiehelle rakkaimmat ja läheisimmät, kokoontuivat kotiini valvojaisiin. Kohotimme maljoja, närpimme suupaloja ja muistelimme Ykkösmiestä pikkutunneille asti. Arkun päällä olleen valokuvan edessä oli kynttilä ja viskilasi, siinä viskiä parhaasta pullosta.
Vielä viimeinen drinkki Ykkösmiehelle.
