Surusta

Ykkösmiehen kuolema oli oikeastaan elämäni ensimmäinen suuri suru. Sitä edellinen oli rakkaan mummuni poismeneminen, mutta siitäkin on jo yli kymmenen vuotta aikaa. Mummu oli sitäpaitsi yli yhdeksänkymppinen ja jo joutunut sairaalahoitoon; olin hänen kuolemastaan enemmänkin helpottunut kuin surullinen. Minulla oli aikaa valmistautua siihen, ettei mummu enää eläisi kauaa – kai vanhojen ihmisten kuolema on sitten jotenkin helpompi sekä käsittää että käsitellä.

Kun sain tiedon Ykkösmiehen kuolemasta, olin Malagan lentokentällä lopettelemassa AbFab-viikonloppua parhaan ystäväni kanssa. Hänen lentonsa oli kuitenkin kolme tuntia minun lentoani aikaisemmin; hänen lähtiessään terminaaliin Ykkösmies oli vielä virallisesti “vain” kadonnut.

Kymmenen minuuttia ystäväni lähdöstä poliisi soitti ja kertoi, että hän on löytynyt kuolleena. Maailma hidastui kun joku painoi pause-nappia.

En edelleenkään tajua, miten selvisin kotimatkasta. Luin kirjaa ihan muina naisina ja meditoin, hengitin syvään. En itkenyt.

Seuraavat kaksi viikkoa meni kuin sumussa. Olin yllättynyt, miten fyysisesti raskasta suru on; väsytti koko ajan, ajatukset eivät pysyneet kasassa. En jaksanut taluttaa koiraa, en siivota, en laittaa ruokaa. Menin eteenpäin kuin robotti, palaveerasin poliisin kanssa; toimitin dokumentteja eri instansseihin jotta miehen kroppa saataisiin takaisin kotimaahan.

Ystävällinen poliisi kehotti kirjoittamaan tärkeät asiat paperille – en kuulemma muistaisi niitä enää viiden minuutin jälkeen. Hän oli oikeassa. 

Nukuin todella huonosti. Kieltäydyin unilääkkeistä, mutta aloin lopulta pitkin hampain syömään melatoniinitabletteja; tuntui, että olin väsynyt koko ajan paitsi silloin, kun oli aika mennä nukkumaan. Täytin päiväni puuhastelulla; vein miehen vaatteita vaatekeräykseen, pesin kaikki pyykit, järjestin liinavaatekaapin. Niin kauan kuin oli tekemistä, ei ehtinyt ajatella.

Aikanaan vastaanotin mieheni matkalaukun ja pesin taas jo käytetyt vaatteet, heitin yöllä käytetyt hammaskiskot pois. Poliisilta sain miehen kehossa kuolinhetkellä olleen lävistyksen ja piilolinssit, jotka vasta kotimaan patologi (!!) oli löytänyt. Paradoksaalisesti muistin ajatelleeni, miten paljon kolmen viikon linssien yhtäjaksoinen pito oli täytynyt ärsyttää silmiä.

En edelleenkään tiedä mieheni kuolinsyytä. Mutta vaikka tietäisinkin, ei se toisi häntä takaisin. 

Tuhkauksen jälkeisenä maanantaina aloitin taas työt; olin ollut kuukauden kotona. Pomoni oli onneksi tarpeeksi fiksu ehdottaakseen aluksi lyhyempää työviikkoa – itse en olisi sitä enää niin pitkän poissaolon jälkeen kehdannut pyytää, enkä luultavasti olisi vielä kuitenkaan jaksanut tehdä yhdeksän tunnin päiviä.

Tuhkauksesta on nyt kuukausi. Apukeittiössä on edelleen kahdet kumisaappaat; minun ja Ykkösmiehen. Hänen kenkänsä ovat vielä paikoillaan, osa vaatteistakin roikkuu vaatekaapissa. Joskus unohdan, että hän on tosiaan lopullisesti poissa; välillä tuntuu kuin hän olisi vain erittäin pitkällä työmatkalla.

Suru tulee ja menee aaltoina; joskus “unohdan” suruni ja seuraavassa hetkessä se hyppää rintakehäni päälle puristaen kuin lyijypaino, kuristaa kurkusta vetäen silmät kyyneliin. Ravistan suruvaipan pois kuin koira märän turkkinsa kuivaksi ja jatkan tinderöintiä, pesen pyykit, käyn kaupassa, laitan ruokaa ja peuhaan koiran kanssa; muuten hukkuisin siihen, muuten se ottaisi minusta vallan. 

Näen usein unia, joissa Ykkösmies on vielä elossa. Niissä on aina hauskaa, ei ikinä ahdistavaa tai surullista.

Eipähän meitä lopullisesti edes kuolema erottanut.