Make love not war -treffit

Stereot huutavat volyymit kaakossa. Jim Morrison laulaa ihmisistä, jotka ovat outoja. Minä makaan sohvalla nilkkapituisen hameen alta pilkottavat jalat ristissä pikaisesti hutaistut letit päässä ilman rintaliivejä, alushousuja tai meikkiä, ja luen puolihuolimattomasti Lagercrantzin kirjoittamaa jatkoa Millenium-trilogialle englanninkielisestä pokkarista.

Haistan suitsukkeen levittämän tuoksun vahvana ja miellyttävänä; siitä tulee mieleen 70-luvun Christiania ja hippikommuunit, joihin kumpaankin olen liian nuori ollakseni voinut kokea ne henkilökohtaisesti. Mietin, kuinka voimakkaasti mahdan tuoksua seksiltä.

makelovenotwar.jpg

“When you’re strange, faces come out of the raiiinnn”

Taiteilija päästää sisäisen Morrisoninsa ulos ja ulvoo täysin keuhkoin biisin mukana. Hänellä on toisessa kädessään valkoisen t-paidan puolikas, joka näyttää siltä, kuin yksisarvinen olisi yökännyt sille sateenkaarioksennuksen, ja toisessa kädessään työkalu, joka näyttää minun silmiini kakkulapiolta, mutta on kuulemma joku maalausveitsi.

Hän ottaa muutaman tanssahtavan askeleen taaksepäin ja asettaa kliseisesti kakkulapion maalausveitsen horisontaalisesti näkökenttäänsä käsi suorana, sulkee toisen silmänsä ja tarkastelee kanvasta keskittyneesti, siirtyy ruokapöydän taakse ja nojaa siihen seisten puolivalmista taulua katsellen.

Hänen nimessään on aivan liikaa konsonantteja suhteessa vokaaleihin.

“Streets are unevennn, when you’re dowwwwn”, Taiteilija jatkaa Jimiä myötäillen, ja riisuu kursailematta yhdellä notkealla liikkeellä t-paitansa, jonka alta paljastuu litteä ja ruskettunut 26-vuotiaan sileäihoinen vatsa.

Keittiöstä leijailevan ruuan tuoksu sekoittuu suitsukkeen tuoksuun; uunikanaa ja riisiä, miten perus. Minä makoilen edelleen sohvalla, mutta olen laskenut kirjaa kriittisesti sen verran alaspäin, että voin tarkkailla nuorta armenialaista olohuoneessani. Miten hemmetissä päädyin tähän – ja ennen kaikkea: kuka käsikirjoitti tämän kohtauksen elämääni, ja milloin olohuoneeni morfiutui joksikin hippikommuunia muistuttavaksi tilaksi?  

En voi olla hymyilemättä tilanteen absurdiudelle. Kaikki tuntuu niin luontevalta, vaikka tilanteessa ei periaatteessa ole mitään minulle ennestään tuttua. On, kuin olisin aina pitänyt kehoani pehmeästi myötäilevää hippimekkoa, vaikka todellisuudessa ostin sen vasta viikko sitten hetken mielijohteesta jostain Torremolinoksen rantaputiikista. Katselen nilkkakoruani ja mietin, miltä tuntuisi polttaa pilveä. Se tekisi idyllistä jotenkin täydellisen; kuuluisi ehkä asiaan enemmän kuin nyt siemailemani mallasviski.

Taiteilija huomaa vinkeän ilmeeni, saa minut kiinni salakatselusta ja astelee virnuillen luokseni, ottaa varovaisen huikan lasistani ja painaa viskinmakuisen suudelman huulilleni; kieli käväisee kiusoittelemassa hetken, ennen kuin hän palaa silmää iskien luomuksensa pariin. Morrison on saanut analyysinsä oudoista ihmisistä päätökseen  ja laulaa nyt yhdessä Taiteilijan kanssa rakkauden kadusta.

“She lives on Love street, Lingers long on Love street. She has a house and garden, I would like to see what happens”

Kanvaksella näkyy öinen kaupunkimaisema ja puolikas surusilmäisen naisen kasvoista.

suhteet oma-elama seksi oma-elama
Kommentointi suljettu väliaikaisesti.