Ekat harmaat!
Olin viime perjantaina luottokampaajallani pohtimassa, miten loihtia hiuspehkoni tulevaa matkaani varten vastustamattoman vietteleväksi. (Torstaina kävin mani-pedissä ja laitatin samalla sormen- ja varpaankynteni lomakuntoon, ja tulevaksi perjantaiksi on varattu kosmetologi erinäisin karvankäsittelyin – vahausta ja värjäystä – sekä nuorentavin kasvohoidoin. Miten niin sorruin taas übergroomaamaan itseäni Kitarapoikaa varten? Puumis 2.0!)
Mietittiin siinä kampaajan kanssa, että voisi ihan “luonnollisen vaaleilla surffitukkaraidoilla” mennä tällä kertaa; aurinko kun vaalentaisi kuitenkin. Kampaaja tutki päälakeani analysoidessaan juurikasvuni pituutta. Ja sitten, tilanteeseen nähden mielestäni ehkä hieman liian iloisella ja reippaalla äänellä:
“Hei täällä on vähän jo harmaata!”
Vedin tarjotut kahvit kurkkuun ja kumarruin peiliä kohden tarkkailen kampaajan sormen osoittamaa kohtaa. Ei saatana. Sivujakauksen kohdalla tosiaankin välkkyi muutaman suortuvan verran harmaata. Oli aika varata hikoilumajasta pre-menopaussisen naisen mentävä paikka, ja alkaa suunnitella heimon vanhimmaksi naiseksi tulemisen transformaatiorituaalia. Hankkia kiikkutuoli ja ostaa kutimeen uudet langat. Rasvata aviomiehen lonkkaleikkauksesta tarpeettomaksi jääneen rollaattorin renkaat. Hankkia pelargonia. Ostaa Tenoja.
Tai sitten voisi ensiksi ehkä vaan vähän hengitellä ja todeta, että no biggy. Tämä on normaalia ja kuuluu asiaan. Mitävälii.
Hiussuunnitelmat menivät kuitenkin ensijärkytyksen vuoksi uusiksi, ja otin kampaajan suosituksesta juurikasvuuni punertavan, muutaman sentin levyisen sävyn, joka toimi kivana kontrastina muuten vaaleisiin hiuksiini. Kunhan vaan niistä perkeleen harmaista ei enää näkyisi vilaustakaan.
Tämä suunnaton ikääntymiseen liittyvä hetkellinen trauma piti kuitenkin pihtiotteissaan sen verran tukevasti, että katsoin parhaaksi raportoida viimeisestä käänteestä myös (kanssani saman ikäiselle) parhaalle ystävälleni. Tämän lakoninen reaktio nauratti.
“Ai nyt vasta?! Mulla on ollut jo vuosia. Ja alatukassa kanssa.”
En enää ikinä aio kasvattaa karvoja sinne.
Koska löysin itseni hyperventiloimasta harmaistani vielä lauantai-iltanakin, informoin asiasta myös tapansa mukaan visiitille saapunutta Taiteilijaa. Tämä kuittasi muutamat vähäpätöiset harmaani naurulla ja viittasi niille kintaalla. Myöhemmin illalla, kun olimme jo vetäytyneet niinsanotusti yöpuulle, ja makoilimme jälleen jälkimainingeissa sängyssä hengityksiämme tasoitellen, hän kuitenkin palasi vielä aiheeseen.
“You shouldn’t worry about getting older you know. I have never during the whole time that we have known each other thought of you being any older than I am.”
Hän veti minut kainaloonsa ja suukotti ohimoani. Nukahdin tapojeni vastaisesti (harmaa) pääni hänen solisluunsa kuopassa leväten, ajatellen että ikä on todellakin kai vain numero. Mitävälii. Kai 43-vuotiaalla saakin olla jo vähän harmaata.