Äitienpäivänä

Äitienpäivä, ja ainut lapsi unohti (taas kerran) ostaa ja lähettää äitienpäiväkortin. Työpaikoilla pitäisi tehdä samoin kuin koulussakin tehtiin: järjestää aikaa sille äitienpäiväkortin askartelemiselle.

Pienenä heräsin aina äitienpäivänä aikaisin ja kirmasin ulos keräämään valkovuokkoja. Äitienpäiväkorttiin oli liimattu rakkaimmat kiiltokuvat, piirretty sydämiä, leikattu kurkistusreikiä. Kortti ja kukat vietiin ylpeänä äidille, joka sitten ihasteli niitä asiaankuuluvasti.

Mutta äidithän ihastelivat aina lapsostensa tekeleitä?

Tiedän tämän varmaksi, sillä kuten äitini tiesi kertoa tykkäsin pienenä piirtää ja sitten viedä tekeleeni lempeimmälle tuntemalleni taidekriitikolle; omalle äidilleni. Äiti kehui aina; hieno on. Niin myös tänä yhtenäkin kertana, ja äiti tietysti kehumaan. Ihmetteli sitten että mistä nyrpeä naamani.

”No kun mää piirsin tällä kertaa tahallaan huonon, ja silti sää vaan kehut!”

Olin ehkä neljän vanha.

Jotenkin ajattelin että ne äitienpäiväkortitkin olivat kategoriaa ”juu juu, hieno on”. Kunnes äidin luona kyläillessäni, jotain koulutodistuksia etsiessäni, löysin ne kaikki. Huolellisesti arkistoituina sinne tärkeitten papereitten laatikkoon.

Hävettää, etten ikinä muista/vaivaudu lähettämään äitienpäiväkorttia. Hyvällä tsägällä muistan lähettää tekstiviestin, jos sitäkään.

Mutta onneksi on interwebbi ja äiti, joka lukee blogiani.

Hyvää äitienpäivää äiti! Arvostan kaikkea, mitä olet minun vuokseni tehnyt; ja sitä, ettet tuomitse tai (ainakaan kovin usein) pyri neuvomaan, vaikka ehkä itse tiedätkin paremmin. Olet minulle rakas, vaikka en aina kortilla sinua muistakaan muistaa.