(Avio)ero
Aina välillä tulee kommenttikenttään näitä “eikö jo olisi paras erota” tai “miksei se jo tajua että pitää erota” –huuteluja.
Aloinpa nyt Valokuvaajan tavattuani taas kerran pohtia eron mahdollisuutta; että jos vaikka vielä vuoden päästäkin on yhä sitä höttöä ja hattaraa, että jos vielä silloinkin rakastetaan toisiamme yhtä imelästi ja intensiivisesti.
Haaveilin, miten Valokuvaaja muuttaisi taloomme ja ostaisi Ykkösmiehen ulos; miten sitten sisustaisimme talon yhteiseksi kodiksemme, ja miten Valokuvaaja ottaisi yläkerran ison (ja toistaiseksi vain varastotilana toimivan) huoneemme hyötykäyttöön ja tekisi siitä itselleen studion.
Pihaan ilmestyisi firmansa kyltti, ja minä keittäisin kahvia ja leipoisin keksejä potentiaalisille asiakkaille; tässä vaiheessa Valokuvaajan oma yritys tuottaisi niin paljon rahaa, että hän voisi jättää nykyisen leipätyönsä. Minä puolestani jättäisin oman toimistotyöni ja työllistyisin myös Valokuvaajan yrityksestä; huolehtisin markkinoinnista ja myynnistä, ehkä kirjanpidostakin. Lähtisin mukaan kuvauskeikoille ”assarina” ja huolehtisin, että tehdyt aikataulut pitävät sillä aikaa, kun Valokuvaaja valokuvaisi sydämensä kyllyydestä. Olisimme 24 tuntia päivästä yhdessä, emmekä koskaan kyllästyisi toisiimme, fyysisestikään.
Hukuin hetkeksi utopiaani haaveeseeni.
Ja sitten pysähdyin ajattelemaan sitä hetkeä, kun kertoisin Ykkösmiehelle suunnitelmani. Kun kertoisin hänelle, että olen rakastunut toiseen, ja että tahdon avioeron. Että se toinen ostaisi hänet ulos talostamme; siitä, mitä hän on rakkaudella remontoinut.
Se pihan perukoilla sijaitseva puusaunakin, jonka hän minulle rakensi, jäisi minulle; ja joku toinen saunoisi siellä minun kanssani kerran viikossa sunnuntaisin, kuten meillä nyt on tapana. Rakentaisikohan se joku toinen sitten sen terassinkin loppuun – sen, jonka Ykkösmies suunnitteli saunan eteen, että voidaan jäähyillä sateellakin kastumatta. Lattia siitä puuttuu vielä – kyllä Valokuvaaja sen osaisi rakentaa.
Ja meidän koira – tuo jättiläissylikoira, jolle Ykkösmies vieläkin rakkaudella lämmittää edellisestä päivästä ylijääneitä ruokia paistinpannulla, sille samalla jutellen. Ei Ykkösmies sitäkään voisi ottaa mukaansa epäsäännöllisistä työajoistaan ja ulkomaankeikoistaan johtuen.
Ykkösmies päätyisi luultavasti jonnekin laitakaupungin vuokrayksiöön yksin ja kaikkensa menettäneenä.
Menettäisi vaimonsa, sielunkumppaninsa, elämänsä rakkauden.
Menettäisi sen talon, josta me haaveilimme vuositolkulla, ennen kuin kiinteistövälittäjä laski sen hintaa niin, että meillä oli siihen juuri ja juuri varaa.
Sen talon, jota yhdessä kunnostettiin ja jossa remonttipäivän jälkeen juotiin maalihaalareissa rakennuslampun valossa lattialla istuen keskikaljaa palkaksi päivän urakasta. Jossa vieläkin istutaan iltaa, soitetaan musiikkia, jaetaan työpäivän kokemuksia ja kysytään toiselta neuvoa; ja jossa vieläkin nauretaan usein ja paljon.
Se on niin paljon enemmän kuin pelkkä talo; se on meidän koti sammalta kasvavine kattoineen ja vetoisine ulko-ovineen kaikkineen.
Ykkösmiehen sydän särkyisi kertarusahduksella korjauskelvottomaksi sillä hetkellä kun avaisin suuni ja kertoisin hänelle, että avioliittomme on loppu. Tämä kuulostaa mahtipontiselta, teatraaliseltakin – ja ilman muuta siltä, että luulen itsestäni liikoja.
Mutta tämä ei ole luulo; tämä on tieto. Ykkösmies on itse sanonut niin. Ja siksi jo pelkkä sen tilanteen ajatteleminenkin saa minulle kyyneleet silmiin.
Olisi niin paljon helpompaa, ellen enää rakastaisi häntä.
Minä pysyn Ykkösmiehen kanssa, koska minulla ei yksinkertaisesti ole sydäntä erota hänestä.