Back to basics

Heräsimme torstai-iltaisista viskimaistajaisista perjantaiaamun kohmelossa puhelinsoittoon. Ykkösmies kirosi tunnistaessaan numeron – hittoako se pomo nyt soittelee vapaapäivänä. Minä löin tyynyä korville ja yritin keskittyä häätämään kyttyräselkäisiä kellonsoittajia pääkopastani. Vielä lievästi savuisen viskin makuinen kieli oli liimautunut kitalakeen kuin kerrannuoltu postimerkki. Tyynyssä oli meikkikollaasi omasta naamasta, ja kengurutkin olisivat olleet kateellisia silmäpusseistani. 

Ykkösmies poistui takavasemmalle ottamaan puhelun ja palasi takaisin hämmentyneen näköisenä, kasvot kalpeina muutenkin kuin krapulasta.

“Mä sain just potkut.”

Repesin nauramaan ja irvistin, kun viskibasson tummentama nauru sattui omiinkin korviini; älä viitsi pelleillä, vähän turhan karu kepponen vain muutaman tunnin yöunien jälkeen.

Huomasin Ykkösmiehen ilmeestä, että kyseessä ei ollut käytännön pila, ja nauru kuivui huulilleni.

Ilmeisesti yrityksellä oli mennyt jo useamman vuoden huonosti; ja kun tämänkin vuoden lopulle povattiin lähes miljoonan tappiota, ei auttanut muu kuin harventaa. Ykkösmies ja viisitoista muuta kollegaa saivat perjantaiaamun kunniaksi kenkää.

Minä hätäännyin ja kyyneleet kihosivat silmiin ennen kuin ehdin estää.

Miten me nyt selvitään.

Siinä meni meidän talo.

Kävin polttamassa tupakannatsan makuisen savukkeen, joka laittoi sisuskaluni heittämään häränpyllyä, ja tajusin kaiken kuvotuksen keskellä jotain.

Talo on vain talo.

Vähemmälläkin rahalla pärjää.

Meillä on vielä toisemme.

Eikä millään muulla ole väliä.

Ja itseasiassa – tilanne ei edes ole kovin akuutti. Ykkösmies saa täyden palkan koko irtisanomisajalta. Potkut tulevat voimaan vasta ensi vuoden alusta. Uskon ja luotan siihen, että kolmessa kuukaudessa Ykkösmies ehtii löytää uuden työpaikan. Ja kuka tietää – ehkä se uusi työpaikka on vielä edellistäkin parempi.

Kaikella on tarkoituksensa. Me selviämme kyllä, yhdessä.

Johan tässä elämä olikin vähän liian seesteistä.