Ennejänis!

Edellisessä postauksessa jaksoin vinkua oman elämäni murheita, jotka sitten jälkikäteen ovat kuitenkin aika pieniä (#firstworldproblems) muitten tilanteisiin verrattuna.

Caramel Candy, tuttavallisemmin CC, kun nimittäin myöskin menetti tammikuun lopussa työpaikkansa, jonka piti olla varma. Työpaikka vaihtoi omistajaa, ja uusi omistaja päätti pyyhkiä vanhoilla työntekijöillä pöytää. Heippa hei, kerää kamas ja tuossa on ovi; CC repesi katkeraan nauruun, kun kyselin irtisanomisajoista.

“The term of notice is as long as it takes you to pack your personals and get out of the door.”

CC on siis pakistanilainen, mutta tällä hetkellä töissä – tai siis oli töissä – Emiraateissa. Tekee kovasti töitä, saa kovasti palkkaa (ainakin pakistanilaiseen palkkatasoon verrattuna), ja lähettää perinteisesti leijonaosan palkastaan tunnollisesti sukulaistensa avuksi Pakistaniin.

Työviisumi Emiraatteihin tietysti edellyttää sitä, että tyypillä on siellä oikeasti töitäkin; tammikuun lopun potkut tulivat sikäli kiusalliseen saumaan, että maaliskuussa oli määrä matkustaa kotiin uusimaan viisumia. Mistäs uusit, ellei ole työnantajalta paperia, jossa todistetaan, että olet töissä. Ei itseasiassa ole edes työnantajaa, mikä luultavasti todennäköisesti tarkoittaa sitä, että koko maahan ei enää ole asiaa sen jälkeen, kun edellinen viisumi umpeutuu.

Tai suurin piirtein näin ainakin olen käsittänyt; en viitsinyt hirveästi udella, eikä CC ollut kamalan innokas opettamaan minulle Emiraattien viisumilakeja.

Siinä, missä minä vinguin pihasaunan ja paljun mahdollista menetystä – mikä tietysti on edelleen mahdollisuus; ihmettä ei ole tapahtunut sitten maanantain, ja Ykkönen on edelleen virallisesti kohta työtön – oli CC:n nuoren miehen niskoilla paljon suurempi vastuu: paluu maitojunalla takaisin kotiin Pakistaniin, pettynyt suku ja kasvojen menetys.

Raskas taakka on painanut koko helmikuun ajan. Viisikymmentäkuusi paikan päälle jätettyä, itse henkilökohtaisesti toimitettua työhakemusta tekee aika tasan tarkkaan kaksi työnhakuvisiittiä päivässä, mikäli perjantaipyhät lasketaan mukaan.

Joka ilta raskain mielin nukkumaan, kun kukaan ei soita edes kutsuakseen haastatteluun.

Päivät hupenevat, maaliskuun deadline lähestyy.

Viime perjantaina totaalimurtuminen; kuukaudesta jäljellä vain muutama surkea päivä, eikä vieläkään värähdystäkään puhelimessa.

Kun CC avautui itkuisena, minä istuin ulkona tupakalla. Puhelun päätyttyä suljin silmäni ja – koska en rukoile – pyysin universumilta, että CC saisi töitä. Kuvittelin mielessäni käveleväni tyynen lammen rannalle, katsoin hiljaista vettä ja heitin mielessäni lampeen kuvitteellisen kolikon samalla, kun lausuin toiveeni hitaasti ja rauhallisesti mielessäni.

Kun avasin silmäni, huomasin, etten ole enää yksin. Minua napitti jänis (kiinalaisen horoskooppini sieluneläin, heh), joka seisoi tyynesti paljun vieressä. Siinä se katseli minua aikansa, ja lähti lopulta rauhallisesti hyppelehtien pois. En ole koskaan ennen nähnyt jänistä noin läheltä; yleensä arkoja elukoita, jotka eivät mielellään tule kovin lähelle ihmistä. 

Minä kaivoin kännykkäni esille, ja kerroin CC:lle, ettei enää tarvitse huolehtia. Kerroin, että jänis kertoi juuri, että soittoa sopii odotella lähipäivinä (naurattaa jopa tätä kirjoittaessa, joten ihan huoleti voitte nauraa myös tätä lukiessa).

CC:n kunniaksi on sanottava, että mies suhtautui tilanteeseen vakavasti.

“It’s a sign from God. Now I know I don’t need to worry anymore.”

Eilen, helmikuun viimeisenä päivänä, CC viestitti, että oli saanut töitä ja aloittaa huomenna.

Ennejänis.

Kuvan jänis ei liity tapahtuneeseen.