Festareiden parasta: kotiinpaluu

Oltiin siis Mr. Mossadin kanssa viime lauantaina niillä superhyperjeejee-festareilla, joilla esiintyi meidän molempien aika rankasti fanittama yhtye.

Kalja virtasi, nähtiin paljon (enimmäkseen Mr. Mossadin) kavereita ja tutustuttiin uusiin ihmisiin; minä aloitin suunapäänä hölöttämisen jokaisen kuunteluetäisyydellä olevan kanssa, ja Mr. Mossadin “eksoottisuus” vei sitten keskustelua eteenpäin.

Oltiin jo vähän etukäteen sovittu, että ei ehkä kannata siellä ihan sisäkkäin olla; ja jossain vaiheessa tämä “kaveripohjalta” käyttäytyminen alkoi ehkä vähän nyppimään. Mikähän siinä on, että jos ei saa koskea, niin on ikään kuin pakko ainakin vähän koskea? (Silleen salaa, kuten lapsena; että kun äiti sanoi että älä koske, niin sitten koski uhmakkaasti kuitenkin ja esimerkiksi poltti kämmenensä uunin lasiin?)

Onneksi “meidän” bändi ei ollut festareitten varsinainen vetonaula, joten keikan loputtua katsoin kysyvästi Mr. Mossadia; mitäs sitten tehtäisiin? Vastauksensa oli suorasukainen.

“Let’s go home.”

Alun perin oltiin suunniteltu, että jos hirveästi biletyttää (lue: juopotuttaa) ja menee myöhään, niin voidaan aina turvautua taksiin. Nyt lähdettiin kuitenkin sen verran ajoissa, että päädyttiin kävelemään se useamman kilometrin matka – millä sinällään oli myös virkistävä vaikutus (lue: ehti vähän selvitä).

Etuovesta sisään, ja Mr. Mossad aloitti välittömästi vaatteiden kuorimisen päältään, kunnes oli kelteisillään (tyyppi on muutenkin munasillaan viihtyvää sorttia, eli ei voi edes pistää oluen piikkiin), jatkoi sujuvasti takaovesta ulos ja rojahti yhteen terassin tuoleista. Huokaisi syvään ja totesi: “it’s soooo nice to be home”, ja hymyili niin suloisesti ja leveästi, että jätin mainitsematta, että herra ei ehkä ihan sanan tiukimmassa merkityksessä itseasiassa ole parhaillaan kotona.

Hain meille kylmät oluet, ja mietin, että ehkä on ihan hyväkin, että tyyppi viihtyy ja on kuin kotonaan; joskus on ollut vieraita, jotka ovat olleet juuri sitä – vieraita. Ja on tullut olo, että olen joku bed&breakfastin pitäjä ja paikalla vaan passaamassa.

Mr. Mossad sen sijaan lämmittää sujuvasti meille ruokaa, keittää aamukahvit kun minä vielä murisen sängyssä silmät sikkurassa ja jopa vie koiran iltalenkille siinä vaiheessa, kun silmäni alkavat lupsumaan; koiranpirulainen, jonka pitäisi olla vaarallinen vahtikoira ja käyttäytyä jo rotumäärityksensä perusteella varautuneesti vieraita kohtaan, taantui sekunnissa söpöpentuasteelle ja rakastui Mr. Mossadiin heti ensitapaamisella (ja tunne oli molemminpuolinen).

Ah, ja se kaikista ihanin asia: Mr. Mossad osaa (nykyään) lämmittää saunan ja hakea puut hämähäkkien kansoittamasta liiteristä. Minä voin vaan istua terassilla ja siemailla kultivoituneesti viiniä varpaitani heilutellen ja eteerisesti hymyillen sen sijaan, että näyttäisin Niskajärven Hetalta kumisaappaineni ja raskaine puuvasuineni. 

“The wood basket is heavy. It’s a man’s work.”

Fine by me darling, fine by me…