Joku on tainnut syödä ärrin-murrin-keksiä

Kyllä se kuulkaa voi olla haastavaa tämä kaksiulotteinen kommunikaatio KIKin välityksellä. Kun ei näe toista, voi olla vaikeaa päätellä, millä tuulella tämä on. Jopa puhelimessa puhuminen ja siihen liittyvät äänenpainot sekä puheen nopeus tekisivät hommasta huomattavasti helpompaa.

Viime perjantaina lähti vähän lapasesta. Puuseppä valitteli flunssaansa ja että oli huono päivä töissä, mutta sanoi saapuvansa seuraavana päivänä vaikka pää kainalossa. Viestittely oli muutenkin vähän kankeaa, itselläkin särki päätä ja väsytti, ja oli muutenkin vähän känkkäränkkäolo.

“Mä tosiaan tarviin tauon kaikista duunijutuista, ja kaikesta sosiaalisestakin.”

Heitin sitten siihen takaisin (kieli poskessa), että aijaa, tulet sitten minun luokse kun tuntuu siltä, ettet jaksa olla sosiaalinen; ja että sinä se sitten osaat saada naisen tuntemaan itsensä erityiseksi. Lisäsin vielä perään lukuisia emojeja korostaakseni ilkikurisuuttani. (Okei, paskaa läppää, mutta perjantai-iltapäivä.)

Takaisin tuli emojiköyhä viestiparvi. Kirjakielellä.

“Tarkoitin kyllä arkipäivän sosiaalisuutta, meidän rinnakkaisuniversumin sosiaalisuutemme on ihan eri juttu.”

“Ottaen huomioon, miten älykäs ja looginen olet”

“Olisin luullut kaikista ihmisistä juuri sinun tajuavan tämmöisen pienen nyanssin.”

Kontrasin, että todellakin kyseessä oli vitsi; snappy as an alligator much? Ja loukkaannuin tietysti saman tien sydänjuuriani myöten – ehkä eniten siksi, että Puuseppä tiesi tarkalleen, mihin kohtaan pistää peistä.

Puuseppä alkoi kirjoittaa vastinetta, minä jatkoin tahollani kirjoittamista. Viestit lävähtivät ruudulle samaan aikaan – arvatkaapa kumpi on kumman.

“Sori, tarvitsin jonkun, jolle avautua. Aina kun puhun sun kanssa, rauhoitun ja tulen taas hyvälle tuulelle. Niin kuin nytkin. :) ”

“Aivan sama miten huono päivä sulla on, tommonen alentava passiivis-aggressiivinen tyyli ei saa mussa mitään muuta reaktiota aikaan kuin sen, että vittuunnun itsekin. En arvosta.”

Tämän jälkeen kumpikin alkoi taas kirjoittaa, ja kas – jälleen kerran viestit lähetettiin sekunnin päästä toisistaan.

“Äääähhhh nyt mä alan toivoa etten olisi kirjottanut tota!”

“Hahaha nyt varmaan toivot ettet olisi kirjottanut tota!”

Molemmat kirjoittavat, ja kolmas kerta toden sanoo (samanaikaisuudessa).

“Oh snap!”

“Burn!”

Annan peukaloitteni levätä, päätän että en nyt ainakaan ihan hetkeen enää kirjoita mitään. Hymyilyttää jo.  Puuseppä sen sijaan tikuttaa menemään.

“Me ollaan kyllä niin samanlaisia että tää on melkein pelottavaa.”

Nauran ääneen. Olin nimittäin juuri ajatellut samaa.

“Mutta MÄ kyllä arvostan, että sanot suoraan ja heti jos ärsyttää, etkä vaan patoa kaikkea sisällesi.”

“Ja että lepyt nopeasti? :)” 

https://www.youtube.com/watch?v=XaQz48WNdtE