”Kahvilla” prinssin kanssa
Kävin sitten eilen uuden tuttavuuteni kanssa “kahvilla“.
Oikeasti tosin joimme teetä (hahaa, kuka luuli, että ”kahvilla” oli eufemismi jollekin muulle aktiviteetille?) ja puhuimme melkein toistemme suihin; tyyppi oli ihan yhtä hurmaava ja hauska livenäkin. Puhuimme kevyistä asioista – hän oli tikahtua nauruun kuullessaan, että panikoin Homelandin takia – ja raskaistakin; hän ei ole kuulemma henkilökohtaisesti itse kokenut minkäänlaista vihaa kantaväestön puolesta uskontonsa tai etnisyytensä puolesta, mutta lukee siitä jatkuvasti lehdistä.
Mietimme, mitä pitäisi tehdä niille nuorille ei-kantasuomalaisille, jotka kokevat olevansa vieraantuneet uskonnostaan ja perinteistään, ja tyypin kanta oli jyrkkä: kovemmat rangaistukset.
Kun ihmettelin tätä vähän huuli pyöreänä, hän totesi lakonisesti, että meidän yhteiskunnassa ollaan liian kilttejä; ja että rangaistukset ovat rikoksiin nähden liian heppoisia. Ja että mikäli rangaistukset olisivat kovemmat, väkivaltarikoksia tapahtuisi vähemmän.
“Siis ihan oikeasti jengi miettii, että jos nyt tapan tuon, niin menetän ehkä pari vuotta elämästäni. Ja joskus se vaan on sen arvoista. Kun taas jos meillä (viittaa kotimaahansa, huom) vaikka vaan varastat, niin se on tyyliin käsi poikki heti.“
Kuuntelin ihmeissäni hienoisella aksentilla julkituotua mielipidettä, enkä ollut tajuta kuulemaani.
“Sä siis oikeasti ehdotat oikeusjärjestelmän eriarvoisuutta tässä?“
Amir* nauroi ääneen ja väläytti tasaista hammasriviään – hymy, joka sai minut melkein sulamaan tuoliin kiinni. Huomasin, että naapuripöydistä luotiin pälyileviä katseita, ja mietin, johtuivatko katseet perin heterogeeniseltä vaikuttavasta parista, vai pelkästään Amirin kovaäänisestä naurunpurskahduksesta.
“No joo, ei taida mennä läpi täällä. Mutta voisi toimiakin. Tai sitten kaikille vaan kovemmat rangaistukset, tasa-arvon nimissä.“ Silmänisku.
Minä yritin väliin vikistä jotain paremmasta sopeuttamisesta, paremmista koulutusmahdollisuuksista, yleisestä integraatiosta ja väestön hajauttamista tasaisesti, mutta Amir keskeytti koskettamalla pöydällä lepäävää kättäni hellästi, katsoen minua silmiin.
“Kato nyt, säkin olet ihan liian kiltti. Mun utopisti.”
Käsivarteni iho meni kananlihalle ja jäin kiinni hänen intensiiviseen katseeseensa; lopulta katsoin pois hämilläni kuin teini ensitreffeillään. Ilmassa oli sähköä, ja huomasin miettiväni, miltä tuntuisi suudella häntä, tuntea tumman parran kutittavan poskella.
Amirin katse muuttui ilkikuriseksi, ja tajusin, että hän luki ajatukseni. Hän kohotti toista kulmakarvaansa kysyvästi, ja päätin heittää kortit pöydälle.
“Mä mietin, että miltä tuntuisi suudella sua.”
Taas se sulattava hymy. (Siis oikeasti, miten voi joku olla niin komea?!) Ja se intensiivinen katse.
“Mä saatan sut sun autolle.”
Parkkihallin hämärässä Amir veti minut syliinsä, pujotti kätensä hiuksiini ja suuteli minua hellästi ja pitkään; veti minut itseään vasten ja syleili lujasti. Polveni olivat pettää.
“Voidaanko me nähdä toistekin?”
Kyllä – tosiaankin luulen, että me voidaan.
*sattumanvarainen nimi, tarkoittaa (käsittääkseni) prinssiä – joka mulla tyypistä aina tulee mieleen; se on jotenkin niin…ylevä sekä puheissaan että käyttäytymisessäänkin.