Kaikki elämäni treffit – blogihaaste
Emmi paiskasi deittihaasteella. Aloin miettiä kaikkia elämäni treffejä ja havaitsin, että eipä niitä ole montaa ollut – ei siis siten, että oltaisiin erikseen sovittu että nyt mennään vaivautuneesti pyörittelemään lusikkaa kahvikupissa, tai yrmistelemään leffateatterin pimeyteen. Itseasiassa – kaikki elämäni treffit ovat olleet post-coitaalisia; alkaneet yhden illan jutuista vailla sen kummempia suunnitelmia, jatkuneet tapailulla sen jälkeen kun molemmat olivat havainneet että toista olisi kiva nähdä toistekin, ja päätyneet ihmissuhteiksi. Joko lyhyiksi (kuukausia) tai pitkiksi (vuosia).
Eli itseasiassa semmoisilla “treffi-treffeillä” en ole koskaan ollut. Tai no. Sen ensimmäisen poikaystävän kanssa, jonka tapasin Taiteiden Yössä, ja jonka kanssa juttua kesti aivan liian vähän aikaa, koska annoin ymmärtää mutta en ymmärtänyt antaa. En muista missä kävimme treffeillä. En muista, oliko meillä mitään yhteistä; minun mielestäni poika oli cool vain koska sillä oli pitkä tukka ja se oli Kallion lukiosta. Ja että sen kanssa oli kiva pussailla.
Ja sitä ennen oli yksi kerta, peruskoulun yhdeksännellä.
Olin ollut jo pitkään salaa ihastunut yhteen luokallamme olevaan poikaan, “Juhaan”. Poika oli vähän ujo, mutta terävä ja hauska. Noihin aikoihin olin itsekin ujo mitä poikiin tuli – ja minut nähtiinkin “yhtenä pojista”, “kaverityttönä” ja “hyvänä jätkänä”. En tuolloinkaan ollut niitä luokan hiljaisempia (itseasiassa olin ilkeä ja rääväsuinen; jopa niin että matematiikan miespuolinen opettajamme purskahti kerran spontaaniin itkuun v*ttuiluni takia – vieläkin hävettää teinikäytökseni), mutta mitä vastakkaiseen sukupuoleen tuli, olin totaalijumissa.
Parhaat kaverini tietysti tiesivät ihastumisestani, ja niinpä 16-vuotissyntymäpäiväni kunniaksi kaverit houkuttelivat minut koulupäivän päätteeksi Helsinkiin. Tähän ei sen suurempaa tekosyytä tarvittu, kävimme Helsingissä useinkin, ihan vaan pyörimässä Forumissa tai Suomenlinnassa. Tällä kertaa kuitenkin kaverit halusivat “ensin istua Aleksis Kiven patsaalla”. No mikäs siinä, päivä oli kaunis. Yhtäkkiä huomasin tutun sinisen toppatakin tutun pitkänhuiskean hahmon päällä.
“Hei kattokaa, eikö tuo ole Juha?”
Juhahan se, parhaan kaverinsa kanssa. Kaverityttöni olivat juonineet Juhan kaveripojan kanssa meille sokkotreffit. Ääähhhh.
Meille lyötiin leffa- ja hampurilaisrahat kouraan ja lähetettiin kahdestaan matkaan. Leffa oli muistaakseni Junior (Schwarzenegger + de Vito) ja aika paska, hampurilaiset mäkkärissä no…mäkkärihampurilaisia. Muistan, että Juha näpsi suolakurkut pois hampurilaisestaan ja selitti anteeksipyytävään sävyyn, ettei tykkää suolakurkuista.
Tunnelma oli koko treffien läpi vaivautunut; molemmat ujostelivat, eivät tienneet miten päin olla. Yhtäkkiä ei ollut mitään yhteistä puhuttavaa, vaikka koulussa opettajat joutuivat hyssyttelemään hiljaisiksi kun supisimme menemään kesken opetusta. Jäähyväiset sanottiin Rautatientorilla. Ne olivat suukottomat. Ehkä halattiin kömpelösti ja selkään taputtaen.
Kuva täältä.
Ehkäpä juuri tuosta suolakurkun maun suuhun jättäneestä deittikokemuksesta viisastuneena keskityin tulevaisuudessa siihen, mikä oli helppoa – aloittamaan punkan puolelta? Sillä kun on nähnyt toisen laskuhumalaisena ja/tai alasti, ja ollaan oltu sisäkkäin, se jatkodeittailu on jotenkin erittäin paljon rennompaa; vailla sitä ärsyttävää jännitystä, vaivautunutta tunnelmaa? Ei tarvitse erikseen miettiä, päättyvätkö treffit seksiin, milloin sitä seksiä sopii “antaa” – sillä sillä on aloitettu, se siirto on jo tehty.
Ja jos toinen jaksaa kiinnostaa jopa krapulaisena ja väsyneenä, kun aamun henki muodostaa puhekuplia vaikka ei olla sarjakuvassa ja silmät ovat kuin kaksi puukonviiltoa sian niskassa, seuraava tapaaminen voi olla vain edellistäkin parempi.