Kaksi viikkoa luomileikkauksesta
Disclaimer: kuvat saattavat järkyttää heikkoja. (Ja anteeksi huonosta laadusta, superzoom ei näköjään tee hyvää kännykkäselfieille.)
Tänään tuli täyteen kaksi viikkoa siitä, kun kävin päiväpolilla poistattamassa nahkaa yläluomistani. Päädyin kyseiseen operaatioon, sillä olin kärsinyt jo jonkin aikaa kroonisesta pääkivusta, joka lääkärin mukaan saattoi johtua siitä, että yläluomeni olivat sen verran raskaat, että pyrkivät näkökentääni, jota kompensoidakseni jännitin (varsinkin töissä) koko ajan silmä- ja otsalihaksiani.
Tästä tilanteesta siis lähdettiin, kuva otettu leikkauspäivänä:
(Huomautettakoon, että tässäkin kuvassa siis jännitän silmä- ja otsalihaksiani jo!)
Menin leikkaukseen ehkä vähän turhaan kainalopieruasenteella, sillä kirurgisen tiimin jäsenen kysyessä jännittääkö, ja minun vastatessa jollain ehhehee-kommentilla, tämä totesi että no ei sulle sitten varmaan mitään rauhoittavaa tarvi antaa. Ajattelin että vitsi vitsi, mutta ei sieltä mitään nappeja tippunut. No ihansama.
Kirurgi siinä noin vartin verran piirteli silmäluomiini ja havaitsi (kasvohermon halvauksestani johtuvan) hienoisen epäsymmetrian, jonka totesi korjaavansa samoin tein (bonus!). Luomista siis poistettiin eri määrä ihoa.
Sitten heitin pitkälleni, minut kapaloitiin steriilisesti ja sain silmiini puuduttavia silmätippoja. Sen jälkeen oli paikallispuudutuksen vuoro.
Kirurgi totesi, että tämä saattaa vähän kirpaista.
Minun päänsisäinen reaktioni oli aissaaaaaatana ai että vähän kirpaista saatanalliset tuskat et varmaan itte ole koskaan ottanut tätä jos tää on sun mielestä vittu kirpaisu
Ääneen totesin, että kyllä tämän meikäläisen kipukynnyksellä voi luokitella hiukkasen korkeammalle kuin kirpaisun, ja mä olen sentään ottanut nännilävistykset.
En olisi ehkä nurissut niinkään kovasti, jos olisin tiennyt, että kokemani kipu oli koko leikkauksen ja sen jälkeisen toipumisen pahin; ensimmäinen leikkauksen jälkeinen päivä näytti tältä, mutta lievään kipuun otin vain ihan perus päänsärkylääkettä, ja sitäkin vain yhtenä päivänä:
Tässä oli vähän semmoinen Rockyn “Aaaadriennneee” –olo. Näin turvotuksesta johtuen kahtena (kuten silloin jos on oikein humalassa ja koittaa tarkentaa katsettaan johonkin), joten päätin jäädä vaaka-asentoon pakastehernepussit silmien päällä.
Päivä kaksi meni kanssa yhdellä silmällä tihrustaessa. Jatkoin makoilua ja kuuntelin äänikirjaa. Kipuja ei enää ollut.
Kolmantena päivänä menin (kollegojen riemuksi) töihin, sillä turvotus oli laskenut jo sen verran, että näkökykyni oli palautunut normaaliksi. Toki en mikään ilo (muitten) silmille ollut vieläkään:
Nyhräsin itse sunnuntain ja maanantain aikana superärsyttävät teipit irti, mikä lievensi järkyttävää kutinaa ja paransi silmien liikkuvuutta huomattavasti. Seuraava kuva on viime viikon tiistailta, joka oli myös kontrolli- ja tikkien poistamispäivä:
Tikkien poisto muuten ei sattunut lainkaan, ja koko toimenpide kesti arviolta kymmenen sekuntia. Yhteensä.
Ja tänään, tädää – kaksi viikkoa leikkauksesta ja saan taas käyttää ripsiväriä! Luomissa on toki vielä selvät arvet, mutta ne näkyvät kunnolla oikeastaan vain, kun silmät ovat kiinni. Lisäksi luomet tuntuvat hieman tunnottomilta, mutta uskoisin että tämäkin helpottaa ajan kanssa. Mutta mikä tärkeintä: päänsärky on poissa, enkä tunne enää tarvetta jännittää kasvojen yläosan lihaksia jatkuvasti.
Kaiken kaikkiaan – paikallispuudutusta lukuunottamatta yllättävän helppo ja ennen kaikkea kivuton operaatio ja nopea toipuminen. Suosittelen kaikille, joilla on oikeasti fyysistä haittaa roikkuvista yläluomista.
Katseeseen on tullut valoisuutta (ihan siis konkreettisestikin: näen enemmän!) ja avaruutta. Täytyy varmaan opetella ihan uusi meikkaustyyli – vinkkejä otetaan vastaan! Ainakin silmän rajaukset ehkä jopa näkyvätkin nyt. On semmoinen olo, että leikkaus kyllä nuorensi hieman.
Kyllä näillä kelpaa lähteä AbFab-viikonloppua viettämään Fugeen ensi viikon viikonloppuna. Tico-tico!