Kryptisen verhon raotusta
Natis, Vierailija, Sallapulla, Unilintu ja kata_eric arvasivat kuin arvasivatkin oikein; viime perjantain mysteeripostaus käsitteli siis tosiaankin – ei minipossua tai ravihevosta – vaan…
Vauvaa.
Semmoista pientä ihmisenalkua, tiedättehän.
Kyllä, olemme suu vaahdossa vouhkanneet, että meille ei vauvaa ei-ei-ei-sitten-ikinä. Tarkennettakoon, että edelleenkään päätöstä vauvan “hankkimisesta” (lainausmerkeissä, sillä eihän sitä tuosta vaan hankita) ei olla tehty; sen sijaan ollaan tehty päätös, että harkitaan sen hankkimista, annetaan sille mahdollisuus.
Tämähän käytännössä ei tarkoita mitään muuta kuin pillerien pois jättämistä. Muuten emme aio luontoa avittaa; en ala mittailla ovulaatiopäiviä tai muutenkaan ottaa mitään stressiä. Jos tulee, on tullakseen, ja mikäli raskaustesti joskus päätyy plussan puolelle, voidaan yhäkin uudestaan miettiä, mitä oikeastaan silloin ja sillä hetkellä haluamme.
Täytän puolen vuoden sisällä neljäkymmentä, joten mahdollisuudet ovat pienet. Tiedämme, että mahdollisuudet ovat kuitenkin ainakin teoriassa olemassa, sillä useita vuosia takaperin olin tietämättäni raskaana (pillereistä huolimatta – joskin tapanani oli silloin unohdella niitä). Raskaus päättyi keskenmenoon, joka oli sinällään aika traumaattinen kokemus ottaen huomioon, etten edes tiennyt olevani raskaana.
Tämä kuitenkin todistaa sen, että en ole (tai ainakaan silloin en ollut) kykenemätön lisääntymään, eikä ole Ykkösmieskään. Kaverit uivat (ja nykyään eksitoivatkin alkuperäisestä habituksestaan) ja vastassa on vastaanottamiseen kykeneväinen kohtu. Ainakin joskus oli näin.
Ykkösmies on sanonut, että mikäli tämä pieni nopanheittomme johtaa solujen jakautumiseen, ja päätämme olla keskeyttämättä prosessia, hän aikoo tukea minua sataprosenttisesti. Uskon tämän – ja itseasiassa uskon, että Ykkösmiehestä saattaisi tulla jopa parempi vanhempi kuin minusta.
Minua nimittäin pelottaa, hirvittää ja vähän ahdistaakin. Jaksaisinko? Väsyttää jo nyt, jos nukun vain seitsemän tunnin yöunet. Rakastaisinko? Mitä jos siitä tulee ihan hirveä kusipää? Onko minulla tarpeeksi kärsivällisyyttä antaa sitä huomiota, jota pieni tarvitsee? Joskus menee hermo jo koiriinkin.
Kaikkialta toitotetaan, että siinä vaiheessa kun se oma lapsi on todellisuutta, kaikki epäilykset poistuvat. Yleinen konsensus on, ettei kukaan ole ikinä katunut lapsen hankintaa.
Onkohan näin myös oikeasti?
Me emme siis edelleenkään tiedä, haluammeko lapsen. Meillä ei ole mitään hyviä perusteluita sen hankintaan – ellei sellaiseksi sitten lasketa älytöntä kiinnostusta siitä, minkälainen meidän kahden fuusioitunut minikopio olisi. Me haluamme kuitenkin, että se mahdollisuus on olemassa, vaikka vauvakuumeilusta ei ole tietoakaan. Ilmassa on korkeintaan vähän pientä nuhaa.
Taloudellinen tilanteemme on toki sen verran hyvä, että pystyisimme rahan puolesta – pienin elämäntapamuutoksin – kyllä antamaan lapselle kaiken, mitä se tarvitsee, mutta muuten olemme epävarmoja, epäileviä, päätöstämme tuuliviirinomaisesti muuttavia; enkä minä pelkää sanoa tätä kaikkea ääneen.
Aika näyttää. Inshallah, kuten islaminuskoiset sanoisivat; ja alea iacta est, kuten Caesar aikoinaan totesi.