Kyselytunnin jälkipuinti
Nörttipojan (alkupuolen) vastaukset eivät yllätyksekseni miellyttäneet minua pätkääkään. Olin hieman hämmästynyt huomattuani, että luettuani vastaukset tunsin oloni jopa vähän surulliseksi; vastausten suorasukaisuus ja ennen kaikkea ehdottomuus antoi proverbiaalisen bitch-slapin, mikä sinänsä on hieman huolestuttavaa – Nörttipoikahan vastasi juuri niin kuin “pitikin”, sopimuksemme ja suhteemme sääntöjen mukaan.
“Kiitos vastauksista, luettu on!”
Niukkasanainen luetun kuittausmeilini pisti välittömästi Nörttipojan hälytyskellot soimaan (vaikka siis vastaus oli lähetetty illalla parhaaseen Ykkösmiesaikaan – sinällään ihan oikeutettua siis, ettei vastaus ollut pitkä). Nörttipojan vastaus oli varovaisen tunnusteleva.
“No eihän ne niin vaikeita kysymyksiä olleet… Vai olitko odottanut ehkä hieman erilaisia vastauksia?”
Mistä se nyt senkin tiesi. Olisin välttynyt paljolta, mikäli olisin ohittanut kysymyksen kevyesti. Itseasiassa se oli alun perin tarkoituksenikin. Mutta verkkokarvollani leijui lauseenpätkiä, joista jokainen vihlaisi ilmaantuessaan, kuristi kurkusta.
“En ole rakastunut häneen –”
“CougarWoman — ei ole minulle tarpeeksi”
“– ei voi tarjota minulle tulevaisuutta –“
“– ei ole jotain, jota häneltä haen –“
“– en muuttaisi hanen kanssaan saman katon alle –”
“– en rakasta häntä, eikä tarkoituksenani ole rakastua häneen –“
Samaan aikaan läiskin mielessäni itseäni naamaan, kunnes poskeni punoittivat. Miksi hemmetissä nuo sanat satuttivat?
Seurasi ristiriitatunnemyräkkä. Jätänkö kertomatta Nörttipojalle, että sanat satuttivat, että pystyin muistamaan vain ne negatiiviselta kuulostavat satuttavat asiat? Vai seuraanko sopimustamme ja olen rehellinen; kerron miltä tuntuu häntä säästelemättä?
Päädyin jälkimmäiseen – nukuin tosin ensin (huonosti) yön yli. Kaksinaismoralistisesti kuitenkin haluan aina ja ennen kaikkea olla rehellinen Nörttipojalle.
Kerroin, että suorasukaisuus satutti, vaikka olikin sinällään tarpeellinen reality check. Ja että jo itsessään, vailla sen enempää kontekstia, tuommoisen lukeminen ei tietenkään ole mieluista. Ja että ehkä olisin toivonut vastauksia, jotka olisivat vähän vähemmän kaiken poissulkevia, jättäisivät ainakin yhden oven ainakin vähän raolleen sen sijaan että ovat nyt kaikki kiinni ja lukossa ja takalukossa, kliks lukkoon ja avaimet on auringossa. Että olisi edes semmoinen mielikuva, vaikka vaan ihan hypoteettisesti ja ajatustasolla, että hän välittäisi minusta myös ”siinä mielessä”.
Nörttipoika veti (oikeutetusti?) Keskivertosiwan päivittäisvaraston suuruisen määrän pakasteherneitä nenään ihan akuutisti ja kertanuuskautuksella.
“Mitä sä oikein minulta odotat? Tietenkään en voi suunnitella yhteistä tulevaisuutta sun kanssa, sä olet herranjumala NAIMISISSA, mikä ei ole ihan pikkujuttu. Enhän mä voi edes AJATELLA rakastumista sinuun, etkö tajua että se pistäisi minut ihan paskaksi, hajoittaisi niin pieniksi siruiksi että olisin pelkkää emotionaalista puuteria?! Suhun olisi todella, TODELLA helppo rakastua varsinkin jos ajattelee miten hyvä meillä on aina kun ollaan yhdessä, enkä mä tässä nykytilanteessa voi sallia itselleni edes ajatusleikkiä tuommoisesta, en voi alkaa haaveilla jostain joka ei todennäköisesti tule koskaan tapahtumaan?! ”
Vänisin takaisin jotain epämääräistä teoreettisesta ajattelusta, Ykkösmiehen eliminoimisesta (vertauskuvauksellisesti, iso huom!) nykyisestä funktiosta. Että jos ihan spekulatiivisella tasolla. Kirsikaksi kakkuun läväytin infantiiliseen tapaani (jos jotain olen oppinut riidoista viimeisen vuoden aikana, on se se että olen todella epäreilu ja lapsellinen riidellessäni) huomautuksen siitä, että suhteemme edes jonkintasoinen tunnelataus oli just se juttu minulle; ja että ilman tunteita voisin ihan hyvin vieläkin panna naapurin poikaa (josta Nörttipoika siis myös tietää).
Nörttipoika oli edelleen kiukkuinen (meilin perässä ei ollut suukkoja) mutta sävynsä oli hitusen pehmeämpi.
“Totta kai tilanne olisi aivan erilainen jos olisit sinkku – mutta tässähän ei ollut kyse siitä, vaan nykytilanteesta. En halua lähteä spekuloimaan skenaarioilla, jotka eivät mielestäni nykyhetkessä ole mahdollisia… Totta helvetissä on tunnelatausta, en kai mä muuten sulle vuotta uskollinen olisi ollut saatikka lähtenyt Hesaan asti sun kanssa, ja jos et sitä tajua niin sä et nyt edes riitele rationaalisesti enää. Ja ymmärrän ehkä miksi.“
Loppukaneettina kysymys joka pysäytti, herätti ja sai aikaan melkeinpä valaistuksen.
“Oletko ajatellut että ehkä sä nyt friikkaat, koska ylitettiin se vuoden rajapyykki ja Helsingin jälkeen ollaan todella paljon kaivattu sitä tunnetta mikä siellä oli? Että se reissu ikäänkuin syvensi meidän suhdetta ja nyt sua pelottaa?”
No en ollut ajatellut. Mutta noinhan se oli. Kun luin meilin, tajusin heti; sitähän se on. Perkeleen Nörttipojan ullakolta kaivettu keittiöpsykologin olkihattu. Ja toisaalta taas – epifania huojensi.
Sovittiin, että jatkossa ei enää friikata. Eikä ajatella tulevaisuutta – mennään vain naiivisti “carpe diem” – periaatteella; nautitaan tästä hetkestä ja toisistamme niin kauan kuin se on mahdollista. Ja sovittiinpa seuraava pikatapaaminenkin ensi keskiviikolle (aamuseksiä Nörttipojan solukämpässä, woo-hoo).
Nörttipoika katsoi parhaaksi lisätä vielä yhden klausuulin suhteemme kirjoittamattomiin sääntöihin.
“Lupaatko minulle, että teet kaikki avioliittoosi liittyvät päätökset siten, ettet ajattele minua olevan olemassakaan? Teidän suhteenne on teidän, enkä halua että päätät jotain lukien minut mukaan kuvioon?”
En minä mitään ole päättämässä, en ajatustasolla enkä sanan toisessa merkityksessä konkreettisestikaan. Mutta lupasin silti.