Lahjoja puolin ja toisin (Kitarapojan synttärit)
Kuten jo mainitsinkin, Kitarapojalla oli synttärit sinä lauantaina, jolloin hän saapui silmät ristissä luokseni. Hän täytti maagiset kaksikymmentä vuotta.
Jotenkin silloin, kun viime joulukuussa aloimme Messengerin välityksellä juttelemaan, en tajunnut, miten nuori Kitarapoika on. Jotenkin kuvittelin hänen opintopuheistaan, että hän oli jo jossain vaiheessa yliopisto-opintoja; ja voi taivas, kun tajusin, että ranskankielen sana lycée tarkoittaakin saatana lukiota.
Kitarapoika oli siis 19-vuotias, kun hän tunnusti minulle Ystävänpäivänä, että hänellä on little crush minuun; ja edelleen yhdeksäntoistakesäinen, kun se ihastus kasvoi joksikin paljon suuremmaksi.
Jossain vaiheessa lakkasin välittämättä ikäerosta. Jos jumalauta Ranskan presidentti Macronillakin on ns. puumavaimo 25 vuoden ikäerolla, niin miksi minun Kitarapojallani ei saa olla 22 vuotta vanhempaa naisystävää? Onko 64 ja 39 “parempi” ikä olla ikäeroinen pari, vai miksi minun ja Kitarapojan suhde tuntuu joitakin niin kovasti hiertävän?
Noh, en välitä ikäerostamme enää, enkä varsinkaan välitä siitä, mitä muut suhteestamme ajattelevat. En ole pitkään aikaan ollut yhtä…hmmm, rakastunut?
Mutta takaisin synttäreihin.
Olin ostanut Kitarapojalle rannekorun, sillä olin nähnyt hänen lähettämistään kuvista, että hän tykkäsi käyttää niitä. Lisäksi kutoa ähersin hänelle villasukat – Marokon talvi saattaa lyhykäisyydestään huolimatta olla yllättävänkin kylmä (ihan miinusasteille asti), eikä taloissa ole useinkaan lämmitystä.
Vanha kunnon 7 Veljestä – lanka. Ja juu, päättelin sukat.
Kitarapojan kunniaksi on sanottava, että hän rakasti enemmän itse tekemiäni villasukkia kuin rannekorua (joka oli aika kallis), sillä ensiksi mainitut olivat minun itseni hänelle tekemät. Awww. Mutta tykkäsi hän tietysti rannekorustakin (joka muuten näkyy tämän postauksen kuvassa jo – kuvassa siis on oikeasti Kitarapoika eikä jonku interwebskin randomheebo).
Ja toki syntymäpäivien kunniaksi menimme myös ulos syömään. Päädyimme paikallisten suosiossa olevaan, tajineja tarjoilevaan ravintolaan vieressä olevan, enemmän turistien suosiman eurooppalaisvaikutteisen ravintolan asemesta. Minä sähläsin urhoollisesti sormiruokailun (heh) parissa, Kitarapoika kyyditti lihaa leivänsyrjällä suuhunsa jo varsin tottuneesti. En ihan periaatteestakaan halunnut koskea minulle varta vasten tuotuihin haarukkaan ja veitseen (en perkele ole turisti, osaan syödä oikeaoppisesti käsin nih!). Ruoka oli taivaallista, ja maksoi nelisen euroa per nuppi.
Myöhemmin Kitarapoika tunnusti, kun harmittelin taaperoikäisen taitojani käsiruokailussa, että hänellä puolestaan olisi luultavasti ollut vaikeuksia haarukan ja veitsen käytössä.
Kun menimme illalla nukkumaan, Kitarapoika käpertyi ihan kiinni minuun ja kuiskasi ujosti: I have never slept with a woman before. Tajusin, että hän todellakin tarkoitti konkreettisesti nukkumista, muusta puhumattakaan. Suutelimme ja koskettelimme, mutta kakkospesää pidemmälle emme päätyneet. Ja se oli ihan fine siitäkin huolimatta, että jouduin pistämään peliin koko itsehillintäni, etten olisi repinyt häneltä housuja jalasta ja ottanut, mitä niin kovasti olisin halunnut, semminkin kun hänen huulensa ja kätensä vaeltelivat rinnoillani ja vatsallani haparoiden, mutta niin hyvältä tuntuen.
Jo kotiuduttuani keskustelimme kyseisestä yöstä, ja sanoin suoraan, että olisin halunnut rakastella hänen kanssaan. Facepalm: niin hänkin olisi halunnut, mutta ei vain tiennyt, miten olisi ottanut seuraavan askeleen – ja minä puolestani en halunnut olla hänen ensimmäisellä kerrallaan se aloitteen tekevä osapuoli. Kitarapoika ei siis varsinaisesti halunnutkaan odottaa, kuten oletin; hän vain yksinkertaisesti ei osannut edetä. Daaammmmnnnnn!!!!
Päädyimme kuitenkin molemmat siihen johtopäätökseen, että oli ehkä puolin ja toisin ihan hyväkin, ettemme harrastaneet seksiä ensitapaamisellamme; nyt ainakin tiesimme, että tunteemme eivät perustuneet pelkkään himoon. Rakastella ehtisimme seuraavallakin tapaamiskerralla, joka on alustavasti sovittu ensi keväälle. Tuskin maltan odottaa – mutta aion odottaa kuten hänkin; niin paljon ehdin hurahtaa häneen sen vuorokauden aikana, jonka saimme viettää yhdessä.
Aamulla heräilimme verkkaisesti vailla kiirettä; juttelimme, halimme ja suutelimme. Kitarapoika kurottautui ottamaan rannekorunsa yöpöydältä, otti käteni ja pujotti yhden omistaan siihen.
“That suits you really well. Wear it always, will you?”
Olisin muutenkin pitänyt rannekorua aina, sillä joka kerta kun katson sitä, se muistuttaa minua tuosta aamusta, Kitarapojan hymystä, unensikkuraisista silmistä, pörröisistä mustista hiuksista, ranskanvoittoisesta englannin aksentistaan ja pehmeästä äänestään; hänen tuoksustaan ja vahvoista käsivarsistaan ympärilläni. Osa “timanteista” on jo tippunut, mutta tällä hetkellä tämä koru on minulle rakkain ja kallisarvoisin esine ikinä, enkä edes halua ottaa sitä pois.
…Mutta koru on myös niin tiukkaan nyöritetty, etten yksinkertaisesti myöskään saa sitä pois.