Löysin urheilulajin, josta pidän!

Hold the press! Vihdoinkin, vihdoinkin olen löytänyt liikunnan riemun.

Okei, on minulla ollut näitä maanisia kuntosalikausia ennenkin. Olen nuristen raahautunut fitness-saliin polkemaan jo valmiiksi hikistä kuntopyörää; yrittänyt yliarvioida motoriset kykyni*) crosstrainerissa, joka suurimman osan ajasta on kehottanut minua hidastamaan tahtia, koska sykemittari on jo takykardian ja kuoleman välimaastossa.

Olen tylsistynyt juoksumatolla (jota käytin ripeään kävelemiseen salaa ympärillä olevia juoksijoita kadehtien) ja vittuuntunut siihen, että joudun odottamaan vuoroani jalkapressiin, koska sen varaajalla on tärkeä tekstarichatti kesken.

Olen katsellut ryhmäliikuntatarjontaa ja todennut, että koska en voi mennä zumbaan kännissä, en kehtaa mennä edes takariviin kakkosnelosen notkeudellani. Crossfitille olen lähinnä näyttänyt ristinmerkkiä tehdessäni vampyyrileffoista tuttuja kähinä-ääniä (tuttuja niistä kohdista, joissa vampyyri joutuu vahingossa auringonvaloon) paetessani takavasemmalle.

Uiminen on ollut kategorisesti perseestä, koska kloorinkatku ja pentujen kaakeliseinistä resonoiva kirkuminen ja hitaat eläkeläiset ja oman elämänsä janisieviset pullottavine liian pienine speedoineen ja potentiaaliset kelluvat ruskeat yllätykset altaassa.

Kävely on periaattessa ollut ihan kivaa. Paitsi jos on kylmä tai tuulee tai sataa tai all of the above. (Suomen sää. Nuff said.)

Muistan tarkalleen hetken, jolloin tajusin, että haluan alkaa (taas) harrastamaan liikuntaa. Se oli, kun makasin Kitarapojan kainalossa käteni hänen rintakehällään. Olin painanut nenäni ihan hänen kainalonsa yläpuolelle ja nuuskuttelin hänen tuoksuaan, kun hän nosti leukaani suudellakseen minua.

Suudellessamme hivutin kättäni alaspäin ja löysin kämmeneni alla jotain kovaa; kupersin kämmeneni sen ympärille tunnustellakseni tarkemmin, annoin sormieni vaellella kuin hahmottaakseni kokonaisuuden. Lopulta oli pakko kysyä.

K: (Naurahdus) “That’s my abdominal muscles silly…”
P: “Oh…ok. Um…are you tensing them?”
K: (Toinen naurahdus) “No…”
P: “Oh…oh. Ok. OK..?”

Eilen illalla marssin sitten paikalliselle kuntosalille osallistuakseni lajin “introtuntiin” ilmaiseksi. Minulle täysin uuteen lajiin, joka veisi minut pois mukavuusalueeltani kohti Puumis 2.0 -päivitystä. 

Ja ei saakeli mikä treeni. Sekä hihaton toppini että sen päälle vetämäni löysä t-paita olivat läpimärkiä hiestä; poninhännällä roikkuvat hiukset niin hiessä, että olivat yhtä kosteat kuin suihkun jälkeen pyyhekuivina. Meikkini oli klovnimaisena naamankuvana pikkupyyhkeessäni, ainoastaan Sensain 38 astetta piti pintansa ja pysyi itsepintaisesti ripsissäni. Hiki roiskui, miltei lainehti ympäriinsä. Taustamusiikki antoi rytmiä, kannusti aggressiivisuudellaan.

Minulla oli ihan hemmetin hauskaa. Alkulämmittelyä lukuunottamatta treeni meni nopeasti, oli haastavaa, tehokasta ja ennen kaikkea mukavaa; tämä laji toimi myös loistavasti turhautumien purkamiseen – kerrankin sai ihan luvan kanssa potkia ja hakata, ja kohde kannusti jopa lyömään kovemmin. Opin kolme lyöntiä ja kaksi potkua – ei paha ekan tunnin saldoksi. 

Kyllä minusta vielä potkunyrkkeilijä saadaan.

*) Ykkösmiehen kommentti, kun sain kerran kauan, kauan sitten houkuteltua hänet salille kanssani ja hän astui ensimmäistä kertaa crosstraineriin riuhtomaan kuin maaninen simpanssi: ”Ei ole tehty ihmisen kroppaa tämmöisille liikeradoille.”