Menneistä ”hoidoista”
Tunnustus: luen todella-todella harvoin vanhoja postauksiani. Lähinnä niihin tulee palattua vain silloin, kun joku jolla ei ole mitään muuta tekemistä uusi lukija sattuu tykkäämään niistä, jolloin uteliaisuuttani klikkaan katsomaan, mikä postauksessa olisi saattanut olla tykkäämisen arvoista.
(Joskus ihmettelen myös, olenko tosiaan kirjoittanut tuon. Joskus positiivisessa ja joskus negatiivisessa mielessä.)
No, joku oli mennyt tykkäämään (jaa – kuulostaapa negatiiviselta; tarkoitan että kiitos kun tykkäsit, kuka olitkin 🙂 ) tästä postauksesta, jossa sopivasti satuin puhumaan kahdesta menneestä “hoidosta” (tai no, yhdestä oikeasti -hoidosta ja yhdestä sellaiseksi tyrkyllä olevasta).
Logistiikkapomosta (siitä oikeasti-hoidosta, jota tapasin kahdesti) ei ole kuulunut mitään, mutta hän palasi mieleeni männäviikolla jonkun omituisen assosiaation kautta. Tiesin, että hänen Facebook-sivunsa on salainen, mutta vaimonsa (vaiko ex-vaimonsa, pohdin tuolloin) ei; ja tunnustan nyt roisisti että kävin vaimon sivuilla stalkkaamassa ihan vaan katsellakseni, missä mennään.
Noh, Logistiikkapomon vaimo odottaa heille lasta. Että ilmeisesti aviokriisi ja “oman onnen etsiminen“ on toistaiseksi ohitse. Toivon sydämestäni, että Logistiikkapomon liitto kestää, ja että lasta ei olla oltu tekemässä vain siinä toivossa, että se muuttaisi jotain. Toivon myös, että Logistiikkapomo tajuaa pysyä valintansa takana, ja että kriisi tosiaan oli sitä mitä oli; vain kriisi.
Messututtavuudelta (siltä tyrkyllä olevasta) sen sijaan tuli yllättäen sähköpostia. Ellei muuta, niin miehellä on ainakin pokkaa; ottaa nyt yhteyttä puoli vuotta sen jälkeen, kun feidasi ihan yllättäen sen jälkeen, kun oli vinkunut tapaamista tyyliin vuoden, juuri sillä hetkellä kun aloin kallistua siihen suuntaan, että voisin suostuakin. (Do we see a pattern here?)
Tällä kertaa en jaksanut edes esittää järkevää, eikä vastaukseni hänen meiliinsä tainnut olla kovinkaan rakentava:
“Älä enää ikinä ota muhun yhteyttä. Kiitos.”
Ennen kuin ehdin blokata tyypin meilistäni, tuli tietysti jo seuraava ja sitä seuraavakin pitkä (!!) meili, josta toisessa oltiin ymmärtäväisiä (“sinulla on täysi oikeus olla vihainen”, “mulla oli tosi paljon meneillään silloin, ikäviä juttuja” , “en ollut oma itseni”), ja toisessa – siinä jälkimmäisessä – avoimen säälittäviä (“tajuan vasta nyt, miten paljon olit alkanut merkitsemään minulle”, “muistan aina miten hauskaa meillä oli siellä messuilla”, “en voi unohtaa ilkikurisia silmiäsi”, “haluaisin suudella sinua edes kerran” ja blah blah blah).
Creepy much?!
Olisin halunnut sanoa, että en todellakaan ole vihainen; viha on vahva tunne, jonka säästän ihmisille, jotka oikeasti satuttavat minua.
Mutta enpäs sanonut – koska se olisi merkinnyt sitä, että olisin avannut keskusteluyhteyden uudelleen. Poistin meilit ja blokkasin tyypin osoitteen lievien inhonväreiden kera.
Onneksi ei tarvitse enää mennä messuille.
