Mistä näitä sikiää?
Logistiikkapomo on monella tapaa täydellinen rakastajakandidaatti – tai no, ei kai tuo enää mikään kandidaatti ole; toinen tapaaminen on suunniteltu tulevalle perjantaille, eli Kummelin sanoin: Paikka on teidän.
Logistiikkapomon kanssa on hauskaa viestitellä, ja posket ovat kroonisesti vereslihalla. Pokerinaama pelittää jo sen verran päheästi, että edessä saattaa olla uran vaihto ammattipeluriksi.
Livenä Logistiikkapomo on hauska, erittäin huomioiva, ja hyvä sängyssä – osaa olla hellä, mutta osaa myös olla vähemmän hellä. Tykkää halia ja pusutella, ja sen kainalosta voi supsutella syntyjä syviä, nauraa vatsansa kipeäksi – tai olla ihan hiljaakin, vaikka nukahtaakin. Sen kanssa voi olla oma itsensä. Ja sen kanssa oli ensisekunneista asti todella helppo olla.
Mutta. Alla muutamia otteita Logistiikkapomon viesteistä (eivät siis liity toisiinsa, kutsuttakoon näitä vaikka parhaiksi paloiksi).
“En tajua, miten sinun kaltaisiasi naisia on edes olemassa… Sun huumorintaju, älykkyys, kauneus… Sä olet ihan mieletön tyyppi.“
“Mutta ihan vakavasti: sä tunnut ihan mielettömän hyvältä! Jopa näin välimatkan päästäkin!“
“Niin tuttua, niin turvallisen oloista jo nyt – ja samalla kuitenkin niin uutta ja niin jännittävää! On, kuin olisin tuntenut sut jo vuosia…“
“Luulin ensin, että saattaisin potea huonoa omatuntoa – mutta tämä tuntuu niin luonnolliselta jo nyt, kuin olisit aina ollut osa elämääni! Tulen muistelemaan sua lämmöllä koko loppuelämäni. Vaikka toisaalta en halua edes ajatella, että tämä saattaisi joskus loppua…“
“Tuskin maltan odottaa seuraavaa tapaamista…en varmaan koskaan tule saamaan susta tarpeekseni!“
“Mun on pakko tunnustaa! Sori jos rikon nyt jotain kirjoittamattomia rakastajasopimuksia! Mutta se, miten sä saat mut tuntemaan, semmoista tunnetta ei ollut edes silloin, kun tapasin vaimoni.“
Kuulostaako tutulta?
Ja toisaalta – mitäpä minä tässä valitan; itsehän nimenomaan olen aina halunnut sivusuhteen, joka on muutakin kuin seksiä, ja jossa on vahvoja tunteita. Sitä saa mitä tilaa, kai?
Minunhan pitäisi sitäpaitsi olla kiitollinen siitä, että kaikkien niitten mulkkujen ja pelureitten keskeltä onnistun kerta toisensa jälkeen valitsemaan ne “hyvät“ miehet – ne, joihin voi ja on turvallistakin kiintyä, ja jotka myös haluavat pitkäkestoisen suhteen yhden tapaamisen asemesta? (Jep, vaikkakin ovat varattuja..)
Huomaan kuitenkin itsessäni eron. Olen tällä kertaa vähän varovaisempi sen suhteen, miten uskallan antaa itseni tuntea. En viljele hemmottelusanoja, en reagoi superlatiivein spekulointiin suhteemme kestosta. Huomaan, että varon kiintymästä liikaa.
Ehkä Valokuvaajan ja minun suhteen äkkinäinen loppuminen teki minusta jotenkin hauraamman sisältä; tai ainakin tietoisemman siitä, että rakkauskin voi sattua. Ne olivat nimittäin ihan perkeleen isoja tunteita ne.
Ja kuitenkin – paradoksaalisesti – minua ärsyttää se, etten tällä kertaa vain uskalla heittäytyä tunnekurimukseen. Minä haluan uskaltaa taas sukeltaa syvään päähän sameassa vedessä, haluan luottaa vaistoihini ja elää niiden varassa.
Haluan elää tässä hetkessä, vailla menneisyyden painolastia tai huolta huomisesta. Haluan elää täysillä, tuntea täysillä, rakastaa täysillä. Haluan elää välittämättä, mitä muut (ventovieraat) minusta ajattelevat.
Viimeiset vuodet ovat opettaneet, että se on mahdollista, jos vain uskallusta riittää. Ja nyt minä osaankin elää niin.
Maailmassa on niin paljon pahaa, että rakkaus on tarpeen. Nyt täytyy siis vain uskaltaa. Taas.