Miten meni noin niinkö omasta mielestä? (Ei Trump-postaus)
Joka kerta kun kuulen jonkun sanovan “lomat on lusittu”, alkaa spontaanisti vituttaa niin, että sukat ovat sulaa jalkoihin.
Koska tänään vituttaa jo valmiiksi Trumpin takia, totean sukkien sulamisen uhallakin, että lomat on tältä vuodelta lusittu. Kolmen viikon matka maailman toiselle laidalle päättyi jo liki kaksi viikkoa sitten, ja siitä asti olen koittanut koota itseäni arkeen harmitellen, etten voi esitellä varvastossuista saatuja rusketusraitoja muualla kuin saunassa.
Lähdimme lomalle pieni epäluulo takaraivossa jyskyttäen; alkuperäisen suunnitelman reissusta kolmisin (minä, Ykkösmies ja ystävättäreni) torppasi ystävättäreni akuutti pesänrakennusvietti, ja reissuun lähdettiinkin neljän hengen voimin. Uusi sulhaskandidaatti kävi kerran saunomassa luonamme ennen lähtöä, ja tämän visiitin jälkeen päätettiin yksimielisesti Ykkösmiehen kanssa toteuttaa kolmen viikon suunniteltu road trip kahdella vuokra-autolla yhden asemesta. Ihan vaan just in case.
Se, että kyseinen puskista pölähtänyt mies aloitti suhteen ystävättäreni kanssa noin vuosi takaperin, ollessaan vielä naimisissa, ei meitä haitannut. Se, että mies kyseisen vuoden aikana ehti jättää ystävättäreni viisi kertaa palatakseen joka kerta takaisin vaimonsa luo, jättäen minut kokoamaan ystävättäreni säpäleistä sielua kasaan joka kerta, oli ehkä pikkuisten varoituskellojen paikka (mutta nielin haluni sylkeä sappea mokoman selkärangattoman paskan naamalle ja totesin zeninä ystävättärelleni, että kunhan olet onnellinen).
Mutta se, että mies ensitapaamisellamme puhui ainoastaan itsestään ja saavutuksistaan, kohteli ystävätärtäni kuin orjaa (hae mulle juotavaa, hae mulle ruokaa, laita tukkasi paremmin), puhui jatkuvasti tulevasta ex-vaimostaan (hempeästi) ja vinkkasi 29-vuotiaalle ystävättärelleni, että kun tämä täyttää 30, on aika panna hänet vaihtoon (mies itse on 45).
Se, että mies ajaa ystävättäreni 2015-mallista, itse ostettua vaan ei vielä kokonaan maksettua autoa, ja antaa jalomielisesti ystävättäreni ajaa hänen 70-luvun kuplavolkkariaan. Koska hänen työmatkansa on kymmenen minuuttia pidempi (molempien matkat kestävät tunnin pintaan suuntaansa).
Se, että mies läpsäyttää naista pepulle joka kerta, kun nainen ryntää hakemaan hänelle syötävää/juotavaa. Ja joka kerta nainen sävähtää.
Se, että mies vihjaa naiselle, kun tämä ottaa lisää ruokaa, että painat jo 30 kiloa enemmän kuin minä, onko vielä pakko ottaa lisää.
Tämän sortin sakilla siis lähdettiin reissuun. Kaksi ensimmäistä viikkoa meni hyvin, vaikka pieniä muutoksia suunnitelmiin tulikin – tapasimme huomattavasti enemmän ystävättäreni sukulaisia, kuin mistä alun perin oli puhetta; mutta tämä oli ihan jees, sillä sukulaiset olivat kivoja ja vieraanvaraisia.
Kolmannen viikon alussa, kun edessä oli vielä viisi päivää ystävättäreni isän nurkissa, istuessamme aamukahvilla isän puutarhassa nelisin, ystävättäreni sai vihjaavan kylkipukkauksen jälkeen suunsa auki ja selvitti katse maahan suunnattua, kurkkuaan selvittäen, että olisi ehkä parempi mennä loppuaika omia teitä.
Emme kuulemma olleet tervetulleita muutaman päivän päähän suunnitellulle kalareissullekaan, josta ystävättäreni kanssa – molemmat innokkaina kalanaisina – olimme hekumoineet jo viimeiset puoli vuotta. Ylläri-pylläri, että sama päivä oli sulhasporsaan syntymäpäivä.
Ai juu, meinasin unohtaa. Ensimmäisenä iltana toiselle puolelle Tellusta saavuttuamme heidän vuokra-autonsa kanssa oli jotain sopimushäikkää (sulhanen oli miehenä ottanut vastuun auton vuokraamisesta ja onnistunut sössimään pienten, ekstrakuluista kertovien kirjainten lukemisen, jonka johdosta auton vuokrahinta uhkasi tuplaantua romauttaen heidän matkakassansa), jonka johdosta olimme kolme tuntia aikataulusta jäljessä.
Sulhanen veti tästä hyvästä KKK-kaupallisen verran palkotuotteita sieraimiinsa ja heitti itkupotkuraivarit, kun sovittu tapaaminen ystävättären parhaan ystävän kanssa muuttikin tämän johdosta suuntaansa; samaan syssyyn paras ystävä haukuttiin huoraksi ja ties miksi muuksi, jonka johdosta tämä – oikeutetusti – julisti, että miehen olisi paras etsiä uusi majapaikka siksi yöksi. Kyyneleitä vuodatettiin tämän vuoksi runsaasti paikalla olevan naisväen toimesta, itseni poislukien. Minä keskityin nielemään kiukkuani ja yritin jaella sovintohaleja huonolla menestyksellä.
Tämä spontaani majoitushumppa käytiin pauttiarallaa (loput sukista sulivat justiinsa) kello kymmenen aikaan illalla paikallista aikaa; ja Ykkösmies päätti puuttua asiaan sivuttaen sujuvasti soveliaan suomalaisen oman tilan tarpeen tökkäämällä nenänsä melkein kiinni sulhasperseen nenään ja selvittämällä kersantin komentoäänellä, että nyt olisi paras pyytää anteeksi ja pitää suu supussa, sillä katkenneita hampaita on paha lähteä poimimaan murtuneilla sormilla. Kusiainen pyysikin häntä koipien välissä anteeksi, mutta loman positiivinen vire saattoi tästä ehkä hieman kärsiä.
Mutta takaisin isän kortteeriin.
Meillä kummallakaan ei ollut epäilystäkään siitä, kenen ajatuksia ystävättäreni verbalisoi; sulhasperse tuijotteli kynsinauhojaan ja oli kuin ei olisikaan, kadoten lopulta paikalta kokonaan, jättäen ystävättäreni nieleksimään kyyneleitään yllättävän henkisen tuen puutteessa.
Mikäpä siinä; minä ja Ykkösmies pakkasimme laukkumme, hyppäsimme vuokra-autoomme ja hurautimme lähimpään hotelliin, jossa vietimme seuraavat viisi päivää nauttien isoista aamiaisista jokirannassa, laiskoista iltapäivistä huoneemme terassilla paikallisia alkomahoolijuomia nauttien, ja ennen kaikkea paikallisista baareista ja niissä majailevista paikallisista ihmisistä. Facebookin kaverilaskuri nakutti ylöspäin ja meillä oli lomamme paras viikko.
Sen verran äkillinen dumppaamisemme kuitenkin suivaannutti, että Ykkösmies katsoi parhaaksi vaihtaa netin kautta istumapaikat pois ex-reissukumppaniemme vierestä paluulentoa ajatellen.
Jaa, se hekumoitu kalareissu? Toiseksi viimeisenä iltana saatoin ehkä muutaman siiderin jälkeen harmitella baarissa, että merikalastusta olisi ollut kiva kokeilla, mutta kappas kun kävi vähän peikkomainen flaksi.
Vuodatustani kuunnellut pariskunta, jotka tunsimme silloin jo ruhtinaalliset kymmenen minuuttia, taikoi kännykän esille, ja kymmenen minuuttia myöhemmin baarissa seisoi meille ennestään tuntematon mies, joka ihan vaan sattui järjestämään kalareissuja ja että huomisaamuna kahdeksalta olisi köydet irti, jos mieli tekisi.
Ja mielihän teki. Tyyppi oikeasti heräsi kukonlaulun aikaan ja heitti veneen vesille pelkästään meitä varten, perustuen viiden minuutin jutusteluun kahden lievästi humaltuneen turistin kanssa paikallisessa juottolassa. Kädenpuristuksella mentiin, ennakkomaksusta – yhteystiedoista puhumattakaan – ei edes puhuttu.
Samalla reissulla näimme valaan (ehkä vähän liiankin läheltä veneen kokoa ajatellen) ja pyörtiäisiä, juttelimme paikallisten kalamiesten kanssa veneen reunan yli toisiin veneisiin rupatellen, ja kelasimme veneeseen kaloja, jotka kokonsa puolesta uhkasivat katkaista tukevat virvelimme käydessään viimeistä taisteluaan.
Ehkä hieman vahingoniloisina seurasimme ex-reissuseuralaisiemme jokikalastussaaliin raportointia Facebookissa, ja sain vain vaivoin estettyä Ykkösmiestä kommentoimasta saaliskuvia sanoin tuon kokosia me käytettiin syötteinä. Lievää passiivista aggressiivisuutta siis saattoi olla muuten pilvettömässä ja auringonpaisteisessa ilmassa. Reissun jälkeen vedettiin vielä kipparin kanssa kalakaljat paikallisessa rantabaarissa, ehkä muutama kuvakin tuli Facebookiin laitettua.
Muutamaa päivää myöhemmin huomasimme, että meidät oli blokattu niin Facebookista kuin Whatsapistakin. Molempien toimesta.
Ja ehkä parempi näin. Seuraava kasvokkain tapahtuva tapaaminen sulhasperseen kanssa olisi, Ykkösmiehen sanoin, saattanut vaihtua verbaalisesta fyysiseksi.
Miten muilla – kokemuksia ystäväpiiriin tunkevista partnerikandidaateista, joista jo ensinäkemältä näkee, että tuon kanssa ei tule lasta eikä paskaa? (Tai no, jälkimmäistähän tuli ja huolella.)