Muurahaisia housuissa ja perhosia vatsassa
Ykkösmies lensi eilen melkein toiselle puolen maapalloa työnsä puolesta ja saapuu vasta muutaman viikon päästä takaisin. Avoin paluulippu ei spesifioi, milloin.
Valokuvaajan partneri sattuu olemaan torstaista lauantaihin “jossain muualla kuin kotona”.
Yksi plus yksi: Valokuvaaja tulee kyläilemään huomeniltana, ja olemme molemmat ottaneet perjantain vapaaksi töistä.
Olemme sopineet viikon selibaatista (so. kädet peiton päällä), joka kulminoituu (toivottavasti) molemminpuoliseen purkaukseen huomenna. Kikkailut ovat sen sijaan jatkuneet entisellä linjalla (eroottisissakin merkeissä), joten molemmat alkavat kiipeillä seinille. Valokuvaaja meditoi saavuttaakseen sisäisen rauhansa, minä raahaan koiraa pitkille lenkeille.
Valokuvaajan aikataulu kyläilylle on tarkoituksella jätetty auki; optioita on otettu niin yöpymisien kuin vierailujen kestojenkin varalle. Tämä, koska Valokuvaajalla on velvollisuuksia kotieläimien muodossa, mutta myös, koska Valokuvaaja on ollut vuosia sitten liikenneonnettomuudessa, joka on jättänyt jälkeensä pienoisen aivovamman (tämä tiedonmurunen on julkaistu Valokuvaajan suostumuksella). Vamma ei sinänsä haittaa normaalia arkea; mies käy töissä, harrastaa ja toimii muutenkin ihan “normaalisti”, joskin lääkkeiden voimalla; mutta uudet tilanteet ja virikkeet saattavat aiheuttaa väsymystä ja siihen liittyvää pääkipua.
Minä tietysti suunnittelen salaa pitkän kaavan mukaan; teen listaa aamiaistarpeista, suunnittelen, mitä laitan ruuaksi. Pohdin, milloin olisi sopiva hetki lämmittää sauna (jaa, se pitäisi vissiin pestäkin sitä ennen) ja laitan vierashuoneen sänkyyn uudet lakanat. Appivanhemmillekin pitää kehitellä joku meriselitys, etteivät vaan tupsahda yllätysvisiitille perjantaina.
Ja hei – mitämälaitanpäälle?!
Minua jännittää ihan älyttömästi, naurettavan paljon. Ja siltikin koko ajan hymyilyttää. Huomenna saan taas tuntea pehmeät huulet huulillani, tuntea hänen vahvat kätensä ympärilläni.
Valokuvaaja on ensimmäinen keholtaan vähän ronskimpi tapaus; niin Nörttipoika, Muusikko, kuin Finanssimieskin olivat hoikkia. Ei Valokuvaajakaan lihava ole, joskaan ei pyykkilautavatsainenkaan. Mutta on 190 cm pitkä, ja painaa kuulemma 90 kiloa. Näillä kriteereillä Valokuvaaja on painavin kumppani, mitä minulla on koskaan ollut; yleensä “mieheni” ovat painaneet vähemmän kuin minä. (Mikä ei sinänsä ole kauhea ihme, ottaen huomioon että elopainoni on joskus ollut kolminumeroinen luku…)
Tämä on ensimmäinen kerta, kun minä olen se kevyempi osapuoli. En edes kymmentä kiloa, mutta kuitenkin melkein! Wohoo!
Jaa – mainitsinko muuten jo, että minua jännittää? Jännittää isolla J:llä. Päänsisäinen Pessimistipeikkoni purnaa, että jotain on pakko mennä pieleen, kun muuten kaikki on taas niin vaaleanpunaista hattaraa ja mansikkajäätelöä. Ehkä olemme fyysisesti toisillemme täysin epäsopivia. Ehkä kyllästymme toisiimme heti ensimmäisen session jälkeen. Tai ehkä Valokuvaaja kyllästyy minuun, kun taas minä hullaannun häneen toivottomasti. Ja menee ja feidaa. Vanha tuttu too good to be true -ilmiö.
Toisaalta taas – Valokuvaajaa jännittää ihan yhtä paljon.
”Pelkään, että tuotan sinulle pettymyksen.”
Minun on – kaikesta pessimismistäni huolimattakin – erittäin vaikeaa kuvitella, että Valokuvaaja voisi tuottaa minulle pettymyksen. Semminkin, kun minusta tuntuu, että jo hänen läsnäolonsa – seksi jopa poisluettuna – saa minut heikoksi. Että olen jo riippuvainen hänen kosketuksestaan, suudelmistaan, tuoksustaan. En minä kuvittele, että paikalle ilmestyy joku siitosori m*lkku sojossa, ja ottaa minut kaikissa eri asennoissa kymmeniä kertoja vuorokauden sisällä. Haluan tietysti harrastaa seksiä hänen kanssaan, mutta haluan niin paljon muutakin; sitä läheisyyttä, sitä yhdessäoloa. Luulen, että Valokuvaajalle on ”ensikertalaisena” hieman epäselvää, mitkä minun odotukseni ovat. Ja jotenkin en osaa pukea niitä kovin hyvin sanoiksi kuulostamatta joko ällösiirappiselta tai tylyltä. Mutta luotan siihen, että kaikki vain loksahtaa paikoilleen, kun tapaamme; kun kosketamme toisiamme.
Valokuvaaja on pyytänyt minua ottamaan ”aktiivisen roolin” alussa. Uusi paikka ja tilanne ujostuttaa häntä; nyt ei ole kyseessä pienimuotoinen pussailu parkkipaikalla, vaan the whole shebang. Hän haluaa olla varma, ettei etene turhan nopeasti tai tee jotain, joka ei miellytä minua. Mutta myöntää kyllä toisaalta rehellisesti, että aktiivinen nainen on myöskin yksi hänen fantasioistaan. Mikäpä siinä. Toivottavasti minua ei ujostuta liikaa – eihän Puuman nyt sovi ujostella?!
Äh, miten tämä nyt on tällä kertaa niin kovin vaikeaa? Miksi perhoset lepattavat vatsanpohjassa päivä päivältä enemmän? Miksi melkein huimaa, kun lasken tunteja tapaamiseemme ja ajattelen hänen kosketustaan ja sitä, miltä partansa tuntuu kun suutelemme?
Tämä on muuten tämän viikon viimeinen postaus – palaan maanantaina raportoimaan, oliko Pessimistipeikko oikeassa. Sillä välin keskityn hermoilemaan myös sitä, että hermostuttaako minua tavatessamme taas niin, että kulmakarvani alkavat vapista; ja teippaan iltaisin jeesusteipillä patakintaat käsiini, jotten vahingossa – unissanikaan – retkahda soololeikkeihin.
Ai juu ja –
