Näin on hyvä.
Olin jokin aika sitten semmoisissa “meikkibileissä”, jossa Tupperware-kutsujen hengessä joku yrittäjähenkinen meikkiguru järjestää hemmottelupäivän porukalle, ja siinä sivussa paitsi kauppaa tuotteitaan, myöskin yrittää rekrytoida “itsenäiseksi konsultiksi”.
Meikkiguru iski tietysti silmänsä minuun (ja varmasti kaikkiin muihinkin).
“Susta tulis hei tosi hyvä konsultti! Kato järjestäisit vaan näitä juhlia, alkuun pääset pienellä budjetilla, ja meillä on kaikenlaisia myyntiseminaarejakin.“
Mietin hetken. Tykkäisinkö ilta- ja viikonloppumenoista; tykkäisinkö jatkuvasti jahdata tuttavapiiriäni erilaisilla tarjouksilla, haluaisinko juosta kaiken maailman messuilla markkinoimassa tuotteitani, mutta lähinnä itseäni?
Vai haluaisinko mieluummin käpertyä sohvalle Ykkösmiehen kanssa, pistää takkaan tulen, ja nauttia lasista viiniä päivän tapahtumista keskustellen? Lenkittää koiraa kirpeässä syyssäässä, tai laittaa grilliin tulen lämpimänä kesäiltana?
Kerroin, etten ole kiinnostunut. Meikkiguru ei ollut uskoa korviaan.
“Näillä jutuilla tienaa hei tosi hyvin, etsä halua tienata enemmän?“
Vastasin lempeästi, että ei, todellakaan en halua.
Minua on myös viime aikoina lähestytty blogini kautta; haluaisinko tulla mukaan siihen-ja-siihen, lähteä Lilystä ja “alkaa vihdoinkin tienata rahaa, tulla ammattimaisemmaksi bloggaajaksi”? Olen tähän asti kieltäytynyt tarjouksista; minä nimenomaan haluan pitää blogini harrastuksena, semmoisena, jota on kiva tehdä vailla mitään paineita tai vaateita. En – ainakaan toistaiseksi – halua tehdä blogistani työtä.
Näin on hyvä.
Erinäiset rekrytointitoimistot pommittavat Ykkösmiestä LinkedInin kautta tasaisin väliajoin; ja vaikka Ykkösellä onkin vakituinen työsopimus, hän käy joskus huvikseen istumassa haastatteluissa, pitää vaihtoehdot auki. Näin myös eilen. Rekrytyyppi oli suitsuttanut tienaamismahdollisuuksia; “joinain kuukausina voi helposti vetää kuustonnia netto“.
Ykkönen tietää, että kyseisinä kuukausina vedetään ylitöitä niin, että jo rikotaan lakia; ja että vapaa-aika käytetään pelkästään nukkumiseen. Seitsemänkymmenen prosentin osa vuosittaisesta ulkomailla oleskelusta ei täyty “vain harvoin“, kuten rekrytyyppi väittää, vaan strukturaalisesti joka vuosi; ja joinan vuosina vedetään reippaasti jopa ylikin.
Ole siinä sitten sen kuustonnia nettos kanssa, kun kaikki aika menee rankan fyysisen työn parissa, ja vaimoa näkee hyvällä tsägällä jouluna ja pääsiäisenä.
Ykkönen sanoi, että ei kaipaa lisää rahaa; ja että arvostaa vapaa-aikaansa enemmän kuin tukevampaa palkkapussia. Rekrytyyppi katsoi häntä kuin vajaaälyistä.
Kun Ykkösmies kertoi tästä eilen illalla, nyökkäilin myöntävästi. Lapsettomaksi perheeksi me tienaamme nykyisellään ihan tarpeeksi; tilillä on päivää ennen uutta palkkapäivää – muutamaa poikkeusta lukuunottamatta – yleensä vielä rahaa, eikä meidän tarvitse katsoa ruokakaupassa tuotteiden hintoja. Pystymme myös rahoittamaan muutaman ulkomaanmatkan vuodessa, ja joskus investoimaan johonkin “kodin luksukseen“, viimeisenä puulämmitteiseen paljuun saunan viereen.
Mitä siitä, että ajamme paskoilla autoilla, tai että meillä ei ole kaappi täynnä merkkivaatteita? Tai että emme voi lentää lomamatkoillemme ykkösluokassa?
Meillä on vapaa-aikaa yhdessä, ja takapihalla mökkisauna, terassi ja grilli (kesämökille mennessä ei tarvitse tuskastella ruuhkissa, tai ähistä puuseen tyhjennyksen kanssa – riittää, kun astuu takaovesta ulos). Meillä on tarpeeksi rahaa mennä joskus ulos syömään, tai lähteä ex tempore –kaupunkilomalle viikonlopuksi. Tarpeeksi, ettei rahasta tule riitaa (sekin aika on koettu).
Miksi siis tahkota enemmän, kuin mitä tarvitsee?
Näin on hyvä.
