Moraalipuumailua
Ruokakaupan Pojan iltavisiittiä seuraava aamu oli kuulas ja täynnä värejä. Työmatkalla lauloin täysin palkein Bowien Space Odditya, jota olin fanittanut yläasteelta saakka. Muistin vielä sanatkin. Hymyilytti. Tunsin olevani taas elossa; olin taas saanut tarvitsemani annoksen.
Työpaikalla eksyin Ruokakaupan Pojan Facebook-sivuille. Kuvia Pojasta äitinsä kanssa shoppailemassa (“Selfie mutsin kanssa, shoppailu on kivaa!”); isänsä taggaama kuva hänestä ja Pojasta maratonin maalissa (“Maailman paras poika!”). Äitinsä päivitys, jossa Poika laittaa ruokaa (“Ihanaa, kun raskaan työpäivän jälkeen voi käydä valmiiseen pöytään”), toinen, jossa kehutaan Pojan järjestämää yllätysretkeä päihderiippuvaisille (poika opiskelee kyseistä alaa, on parhaillaan työharjoittelussa).
Hymyilin yhä, mutta samalla minua alkoi…ahdistaa.
En minä pysty tähän.
Olin profiloinut Pojan peluriksi, turhamaiseksi ja hieman yksinkertaiseksikin. Putosin pinnallisuuden sudenkuoppaan, kun ajattelin, ettei niin hyvännäköinen ilmestys voisi olla muuta kuin kiiltokuva; ettei Pojasta löytyisi mitään syvällistä tai herkkää. Minä, joka olin aina toitottanut, että ihmisessä on niin paljon muutakin kuin pelkkä ulkokuori, arvostelin Poikaa vain ja ainoastaan sen perusteella.
Mitä kauemmin klikkailin perheensä Facebook-sivuja, sitä vakuuttuneemmaksi tulin siitä, että en halua ottaa riskiä. En halua olla se nainen, joka muuttaa empaattisen ja herkän Pojan kyyniseksi ja kylmäksi. En halua, että Poika on minun takiani tunteitten labyrintissa, joka on täynnä vain umpikujia. Haluan, että erosta ehkä hieman katkeroitunut Poika voi taas kasvaa eheäksi löytämällä itselleen uuden, ikäisensä tyttöystävän; eikä panemalla itseään puolta vanhempaa, naimisissa olevaa naista.
Ehkä annan itselleni liikaa krediittiä. Ehkä Ruokakaupan Poika pystyisi handlaamaan tunteista erillään olevan seksin. Mutta en voi tietää sitä varmaksi. Enkä halua tulla tietämään, että olin väärässä.
Kerroin Ruokakaupan Pojalle, etten voi enkä halua jatkaa “suhdettamme”. Poika otti uutisen vastaan siipi hieman maassa, mutta ymmärsi.
“Ehkä parempi näin, olisin voinut kiintyä suhun liikaa.”
Tilaisuus ottaa salarakkaaksi parikymppinen urheilijapoika, joka on kaiken lisäksi sinkku ja aina valmiina seksiin jos minun kalenterissani on siihen aukko. Komea, hyvin varusteltu nuorukainen, joka osaa myös olla vähän höpsö ja haluaa söpöstellä sessioiden välillä.
Ja Puuma kieltäytyy.
Olenko tulossa hulluksi?
