Oh captain, my captain
Ykkösmiehellä oli eilen Se Keskustelu pomon kanssa. Sinänsä keskustelussa ei ollut mitään uutta; potkut tulla tohisee, ja helmikuun loppuun asti vielä maksetaan palkkaa. Minkäänlaista kultaista kädenpuristusta ei ole tiedossa, sillä firmalla ei yksinkertaisesti ole siihen varoja.
Ykkösmies ja ne viisitoista muuta laidan yli lankulla kävellyttä pohtivat nyt, pitäisikö nykäistä lakimiestä hihasta, ja ammattiliitossakin kuhisee. Sillä välin keskitytään olennaiseen; keksin, että pidetään Potkubileet. Vuoden lopussa kokoonnutaan meille syömään, juomaan ja saunomaan; tehdään heinäsirkat ja soitellaan vaan viulua vailla mitään huolta huomisesta. Katsellaan sitten myöhempänä ajankohtana että miten toimitaan, jos kala kelluu vatsapuoli ylöspäin.
Keskustelun jälkeen oli sopivasti lounastunti. Ykkösmies käveli työpaikkaruokalaan, joka oli täynnä vielä työllistettyjä kollegoja. Koko ruokala hiljeni Ykkösmiehen entreen myötä; tavallisesti hölisevä ja puliseva ryhmä oli nyt hiiskumatta, seurasi Ykkösmiehen etenemistä kahviautomaatille.
Jurot kollegat näyttivät myötätuntoaan siten, kuin juroille kollegoille sopikin; vaisuja hymyjä, kysyviä peukutuksia – tilanteeseen ei ollut sanoja, mutta niitä ei tarvittukaan. Katseet kertoivat enemmän kuin tuhat sanaa, Ykkösmies sanoi. Ei ollut kuulemma koskaan tajunnut, miten pidetty kollega oli.
Minä kuuntelin, kun Ykkösmies kertoi kohtaamisestaan tavallista karheammalla äänellä, katsettani vältellen. Ja mieleen tuli vain yksi kohtaus. Kohtaus Kuolleiden Runoilijoiden Seurasta.
Eihän tuota sitten kumpikaan kuivin silmin pystynyt katselemaan.
Ainakin draaman taju on ilmeisesti tallella.
