Olen aina edellisinä vuosina pitänyt kolme viikkoa kesälomaa putkeen, osaksi tietysti johtuen myös Ykkösmiehen lomista. Tästä parisen viikkoa on mennyt reissussa, ja viimeinen viikko (tai ainakin sen puolikas) on lorvittu kotona henkisesti töihinpaluuseen valmistautuen ja lomapyykkejä pesten. (Loput lomista olen sitten ripotellut tasaisesti ympäri vuotta – joulun välipäivinä olen yleensä töissä, joululoma on mun mielestä jotenkin vähän turha loma.) 

Olen kaiken lisäksi niin ahne, että olen hörinyt kesälomat pohjia myöten loppuun jo tyyliin kesäkuun loppuun mennessä, mikä ainakin Suomessa lomaillessa on usein luonut VMP-fiiliksiä; merivesi on hyytävän kylmää, illalla pitää istua väkisin fleecepeittoihin kietoutuneena ulkona hyttyssyöttinä, ja ulkohuussiin lompsiessa on joskus vähäsen vitutellut kun pitää pukea sadetakki päälle.

Kun kuitenkin ottaa huomioon, että oma lomafiilikseni alkaa heti kun työpaikka häviää peruutuspeilistä sen asemesta, että jotenkin kummallisesti tarvitsisi ensin viikon “palautumiseen” ja sen tajuamiseen että on lomalla, jonka jälkeen vasta pystyisi nauttimaan sen toisen viikon itse lomasta vain alkaakseen stressata että nyt sitä lomaa on sit vaan enää viikko jäljellä, oli jotenkin…luonnollista jakaa tänä vuonna itse kesäloma kahteen osaan; kaksi viikkoa kesäkuun lopusta (Marokko), ja nyt sitten syyskuussa vielä 12 päivää. Semminkin kun yhden lapsettoman ihmisen lomat voi meidän puulaakissa päättää aika ex tempore, varsinkin jos ne osuvat varsinaisten sesonkien (so. koulun lomien) ulkopuolelle. 

Ihanaa olla töissä, kun tajuaa, että noin viidenkymmenen päivän päästä taas reissua pukkaa.

Varata pläjäytin maanantaina lennot ja lentää suhautan ensin Istanbuliin ja sitten kotimaisella lennolla lopullisen destinaatiooni, josta löytyi oikein ihana pieni ja pittoreski kahden makuuhuoneen huvila, johon mahtuisi kuusi ihmistä jos oikein tunkisi.

Kohde sijaitsee rannalla, siellä voi snorklata ja kalastaa tai tehdä muuten vaan veneretkiä ja varmaan myös ihan vaan lojua (varjossa) aurinkotuolissakin kirjaa lukien, jos mieli tekee – tai pulahtaa uima-altaaseen vilvottelemaan, mikäli kolmenkymmenen asteen tienoilla hilluva päivälämpötila saa parit hikipisarat kipuamaan hiusrajaan.

Tai sitten voi vetäytyä ilmastoituihin sisätiloihin pyörimään lakanoissa; Kitarapoika nimittäin tulee matkaseuraksi – tapaan hänet Istanbulissa, johon hän saapuu suoralla lennolla Casablancasta, ja jatketaan siitä sitten reissua yhdessä. Ollaanpas me nyt maailmanmatkaajia ja tälleen globaalisti parisuhteessa. 

Aloitin lomavalmistelut siten, että tein sukupuolitautitestit. Viime lomahan meni kondomipakkauksista millin paloja hampailla repien; seuraavalla kerralla voimmekin yhteisestä päätöksestä siirtyä ihan luomuseksiin! (No joo luomu ja luomu, syön toki e-pillereitä yhäkin.)

Kitarapoika kysyi, että pitäisiköhän hänenkin käydä semmoisissa testeissä, siis ihan varmuuden varalta. Totesin, että saathan toki lämpimiksesi käydä, mutta että ihmisillä, jotka eivät ole vielä koskaan harrastaneet seksiä, on harvemmin sukupuolitauteja. (Ja mehän käytettiin kondomia ihan a:sta ö:hön asti.)

Toki silti ihanan huomaavaista, että kumminkin tarjoutui. <3

Itseasiassa myöhemmin kävi ilmi, että kyllä sitä kumitonta seksiä olisi hänen puolestaan voinut harrastaa jo viime kerralla – Kitarapojalle ei vain oikein ollut valjennut e-pillereiden perimmäinen tarkoitus; hän vain oli oppinut, että no rubber no love, mikä sinänsä on tietysti varsin kunnioitettava periaate. (Toisesta periaatteestaan, eli siitä, että seksiä tulee olla vain avioliitossa, hän onneksi pitkällisen pohdinnan jälkeen suostui joustamaan.)

Ja itsestäkin tuntuu kyllä mukavammalta aloittaa ns. puhtaalta pohjalta – jo pelkkä ajatus siitä, että olisin tietämättäni antanut hänelle sukupuolitaudin muistoksi hänen ensimmäisestä kerrastaan, ahdistaa. Vaikka todennäköisyys sille olisikin ollut häviävän pieni.