Vaikka sitä kuinka uskottelisi itselleen että on kasvattanut tarpeeksi kovan ulkokuoren ja paatunut kaikkeen maailmassa vallitsevaan pahuuteen, kylmyyteen, tylyyteen ja julmuuteen, vastaan tulee joskus otsikko joka pysäyttää, tuo palan kurkkuun. Tällä kertaa kyseessä oli kauhajokelaisen koulupojan synttärijuhlat, joihin kukaan ei tullut.

Tuo juttuun liittyvä kuva (en tiedä onko vain kuvituskuva – mutta siitä ei ainakaan ole erillistä mainintaa); siinä on äiti leiponut ja laittanut monen sortin kakkua, juhlan kunniaksi pöytään valkoinen pöytäliina, kämppäkin varmasti viimeisen päälle siivottu vieraita varten. Ja poika varmasti herännyt synttäripäiväänsä onnellisena; iltapäivästä juhlitaan synttäreitäni – saan olla juhlien keskipiste! Jännittiköhän, että laulaisivatko vieraat, ujostuttaisiko. Mitä saisi lahjaksi.

Ja sitten kello tulee kaksi. Ehkä ne ovat myöhässä. Ei silti lakata uskomasta, että edes joku tulisi. Ei ennen kuin puoli yhdeksältä illalla: “Ei sitten varmaan kukaan tuu.” Lannistuneena, vihdoinkin uskonsa menettäneenä. Ei ehkä ollut luokkansa suosituin oppilas, ehkä koulukiusattukin. Mutta silti – ihan älyttömän julmaa.

Perhana, että korpesi. Ihan sielussa asti kiehui. (Toisaalta sitten kyllä vähän v*tuttikin – miksi tehdä asiasta noin iso numero; eikö se vaan vahvista pojan negatiivisia tuntemuksia tapahtuneesta?)

Ja sitten tajusin, että olen ollut ihan samanlainen kuin kutsuttuina tulematta jättäneet. Pahempikin, ja vanhempanakin. Ehkä joskus vieläkin. Tai ainakin olen seurannut vierestä, ollut puuttumatta liiankin usein. Mutta en aina.

Ala-asteella tosin mentiin vielä kaikkien synttäreille. Sen päänhajuisenkin, joka aina ällöröyhtäili korvan juuressa ja veti poninhännästä ja tuikki harpin piikillä kipeästi selkään. Mentiin ajoissa, vietiin lahja, käteltiin sisäänmennessä ja onniteltiin. Laulettiin epävireisesti onnittelulaulu. Lahjojen avauksen jälkeen hyökättiin herkkupöydän kimppuun ja nautittiin pöydän antimista kunnes vanhemmat potkivat sokerihumalaisen pentulauman pihalle purkamaan energiaansa kirkkiksen pelaamiseen.

Yläasteella itsekin koulukiusattuna pistin pahan kiertoon ja kiusasin luokkamme Jehovan todistajaa, kunnes tyttö purskahti itkuun. Liikuntatunneilla heitin tahallani kovan pesispallon kipeästi olkavarteen; tyttö pelkäsi palloa ja minua. Kiusaus kulminoitui rehtorin kansliaan, jossa tytön vanhemmat vetosivat minuun että lopettaisin kiusaamisen. Tämä tehosi. Tajusin, että olin mennyt liian pitkälle.

Lukiossa en enää ollut koulukiusattu; jonkin kosmisen megatsägän (ja sen, että pyrin lukioon eri paikkakunnalla) ansiosta kuuluinkin yllättäen lukion eliittiin – siihen ryhmään johon jokainen yritti pyrkiä; siihen jossa oli komeita urheilijapoikia. Minä ja ystävättäreni olimme porukan ainoat naispuoliset jäsenet, muut olivat seurustelustatuksen mukaan hangaroundeja ja wannebeita. Kiusasimme sitten yhtenä ryhmänä lukion vähemmän suositumpia opiskelijoita; osansa sai niin Jukka (nimi muutettu), jonka äiti vieläkin kotona voiteli leivät ja kuori perunat – mutta ei ilmeisesti patistanut poikaansa suihkuun – kuin “Kolmen Natsin Koplakin”; jälkimmäiset tietysti ikäänkuin proverbiaalisesti valelivat itsensä solvauksen bensalla ja odottivat, milloin leimahtaa (pojat olivat suuria kolmannen valtakunnan kannattajia, eivätkä peitelleet sitä).

Nämä lukiohylkiöt olivat mielestämme ansainneet sen, että heitä kiusattiin.

Eikö olisi vain voinut antaa heidän olla omassa rauhassaan?

Ketä ”saa” kiusata? Olisiko natsit pitänyt jättää rauhaan ja näin jotenkin passiivisesti hyväksyä heidän sanomansa? 

Jos Jukka olisi kutsunut synttäreilleen, olisinko mennyt tai ilmoittanut, etten tule?

Kiusata muuten osataan varsin hyvin ihan aikuisikään asti. Muutama vuosi takaperin naapurin nuorempi poika (tuolloin ehkä häthätää parikymppinen) kertoi meille perjantai-iltana oluen rohkaisemana, että häntä kiusataan. Omassa kaveriporukassaan. Sovittuja menoja perutaan viime tipassa (menoja, joita hän on hehkuttanut jo viikkoja etukäteen), ilmestytään paikalle vain, jos naapurin pojalla on rahaa tarjota baarissa. Puhutaan paskaa selän takana. Päin naamaakin haukutaan.

Ehdotimme kaveriporukan dumppaamista; miksi jatkaa porukassa, joka vain tuo pahaa oloa? Eipä ollut helppoa pojalle hylätä koko poppoota – mutta ihmettelen vieläkin, miten vahva poika oli tehdessään sen. Ja miten kauan kiusaus jatkui vielä sen jälkeenkin. Pojat saattoivat “kylillä” kokoontua naapurin poikaamme väijymään, turpaansaannin uhka oli monesti todellinen. Sovittiin, että poika voi soittaa miehelleni koska tahansa mikäli tarvii apua.

Poika alkoi jo jättäytyä poiskin näistä kylätapaamisista; “ei mennä sinne, ne on kuitenkin siellä”. Viime kesänä mentiin silti; ei pienellä paikkakunnalla voi välttyä törmäämästä samoihin tyyppeihin. Ja siellähän ne olivat, johtajinaan ne pahimmat öykkärit; ne identtiset kaksospojat joita naapurin poika pelkäsi, vaikka painoi saman verran kuin nämä kaksi yhteensä. Tulivat uhkaavana rinkinä viereen seisomaan ja uhoamaan. “Vahingossa” tönimään. Naapurin pojalle tuli itku kurkkuun.

Meille riitti.

Mieheni nappasi toista ja minä toista kaksosta raivelista. Veimme pojat syrjemmälle puhutteluun kantapäät maata viistäen. Keskusteluun osallistui myös poikien myöskin paikalla ollut isäpuoli, joka näki poikapuoliensa vähemmän lempeän isolaation muusta ryhmästä – ja ällistyi miten kauan kiusaamista oli kestänyt, miten pitkälle se oli jo eskaloitunut. Ja tietysti meidän naapurin poika, se kiusattu, pääsi vihdoin kertomaan “aikuisille”, miten asian todellinen laita oli. Lopulta paiskasivat kättä päälle; isäpuoli vannotti naapurin poikaamme kertomaan, mikäli kiusausta vielä esiintyy. Kaksosten ilmeistä tosin jo näki, että tulevaisuudessa eivät enää tule kiusaamaan.

En voinut olla ajattelematta, sisältyikö kiusauksen lopettamispäätökseen kotiväkivallan uhka; isäpuolella oli partaa keskiverto-zz-topin verran, ja tatuointeja siihen malliin että tuli välittömästi sinihomejuustohimo; silmien katse yhtä ystävällinen kuin valkohailla. Mutta kiusaaminen loppui.

Pistettiinköhän kaksosten tapauksessakin paha kiertoon; kiusaavatko kiusaajat vain, koska heillä itsellään on paha olla? Vai ovatko jotkut ihmiset yksinkertaisesti vain todella, todella ilkeitä?