Johan pukkasi paskamyrskyn kommenttitulvan Nörttipojan gaalapostaukseen.

Se satutti ja loukkasi. Paljon. Enkä ole liian ylpeä tai paatunut uskaltaakseni myöntää sitä, sillä totta kai otan kommentit ainakin jossain määrin henkilökohtaisesti; onhan tämä minun elämäni eikä mikään saippuasarja.

Olen koko elämäni läpi ollut ”vahva”; siis vahva päällisin puolin. Koko kouluikäni koulukiusattu; samaan aikaan ja myöhemminkin huonoissa ihmissuhteissa, joissa piti olla varpaillaan ettei tullut turpaan. Ja koko sen ajan näytin ulospäin urheata naamaa; haukkukaa, lyökää, naurakaa selän takana, osoitelkaa – minä en perkele välitä. Aivan sama mitä minulle teette; kaikki on tehty jo etukäteen. Mikään ei kaada minua. Olen kuin pajunvitsa; taivun vaan en katkea.

Ja sitten illalla pimeässä peiton alla tulivat kyyneleet ja epätoivo. Mietin, miksi juuri minä; mitä pahaa olen tehnyt ansaitakseni kaiken tämän. Ja tietysti tulin siihen lopputulokseen, että se on aina minun omaa syytäni; minua lyödään, koska olen ärsyttävä; ja kiusataan, koska en syntynyt hoikemmaksi, mukavammaksi, kauniimmaksi.

Ajattelin jo 13-vuotiaana että parempi olisi jos vain tappaisi itsensä. Ja sitten kuitenkin aikani narua katseltuani päätin, että ei helvetti – minähän en anna niitten voittaa. Jotenkin sitä vain aina löysi syyn jatkaa eteenpäin, jaksaa herätä seuraavan päivän tönimisiin ja verbaalisiin solvauksiin.

Viimeisten avioliittovuosieni aikana tuo sama kaikenkattava epätoivo hiipi pikkuhiljaa takaisin; ei toki sen takia että minua jotenkin liitossani kiusattiin, tai että koin että minun täytyy olla jotain muuta kuin mitä todellisuudessa olen. Itseasiassa sain ensimmäistä kertaa olla ihan rauhassa oma itseni, ja minua rakastettiin silti. Se oli mahtava, uskomaton tunne.

Mutta se seksin puute. Miten nopeasti se toikaan sen vanhan syyttävän äänen takaisin pääni sisälle; olet huono vaimo, epäonnistunut naisena. Edes oma miehesi ei halua sinua. Ei auttanut, vaikka Ykkösmies miten vakuutteli ettei syy ole minussa; että häntä nyt vaan ei haluttanut. Ja yrityksistä huolimatta seksi ei vaan onnistunut.

Ensin itketti vain toisinaan, sitten useammin; lopulta melkein päivittäin. Alkoi olla vaikeata nousta aamuisin ylös, väsytti koko ajan ja olisi vain tehnyt mieli jäädä makaamaan; maailma pyörisi ilman minuakin. Joskus viikonloppuna itseasiassa jäinkin punkan pohjalle; arkipäivinä ei työn takia tietenkään voinut vaikka mieli olisi tehnytkin.

Itsesäälissä kieriskely ja jatkuva itkeskely luo nopeasti lumipalloefektin; ja se mikä alkaa elämän yhdeltä osa-alueelta, vierii ja kasvaa yllättävän nopeasti ja hallitsemattomasti kattamaan yhä useamman; lopulta ehkä kaikki. Sinä päivänä kun se tapahtuu, herää yhtäkkiä huomaamaan että elämässä ei ole enää mitään elämisen arvoista.

En päässyt niin pitkälle. Tajusin, että jotain täytyy tapahtua; asioihin täytyy saada radikaali muutos. Löysin Nörttipojan.

On mielenkiintoista huomata, miten me molemmat olemme tehneet niin paljon hyvää toisillemme. Miten Nörttipoika on kasvanut arvostamaan itseään, näkemään itsensä seksuaalisesti haluttavana, jopa komeanakin; ja miten minäkin olen oppinut ymmärtämään että voin myös olla haluttava ainakin jonkun silmissä.

Gaalapostauksen kommentteja lukiessa värit alkoivat taas haalistua. Jotenkin tuntuu, että gaalan media-arvo – kaikella kunnioituksella sen järjestäneitä tahoja kohtaan – oli kommentoijien mielessä riskisti yliarvioitu Oscar-juhlien tapaiseksi mediahärdelliksi paparazzeineen ja punaisine mattoineen. No okei, oli siellä Aussie-värinen matto. Ja yksi valokuvaajakin, joka tosin jätti kuvat ottamatta jos pyysi. Blogillani on Google Analyticsin mukaan noin 2500 lukijaa viikossa. Gaalassa oli ehkä 200 ihmistä, joista noin kymmenen kanssa puhuimme. Nämä kymmenen olivat joko muita Lilyn bloggareita ja/tai Lilyn/Trendin työntekijöitä. Muille jäimme ihan yhtä anonyymeiksi kuin ennen gaalaakin, sillä – ja tämä jaksoi jopa hieman huvittaa – jotta voisin ”retostella seksielämälläni ja rakastajallani koko kansan edessä”, minut tulisi kai ensin tuntea? Ashton Kutcher ja Demi Moore muutama vuosi sitten – ehkä. Mutta me..?

Totta kai kommentit silti satuttivat. Mutta Nörttipoika oli pyytänyt välittämään postauksen kommentteja hänelle riippumatta siitä, olivatko ne positiivista vai negatiivista sorttia. Ja jälleen kerran Nörttipoika tuli ja pelasti karuttomalla loogisella ajattelullaan:

”Se, että kommentointi sai sinut pohtimaan, oletko oikeasti paha ja arvoton ihminen, todistaa jo itsessään että näin ei ole; sillä oikeasti pahat ja arvottomat ihmiset eivät välitä muitten mielipiteistä. Mutta älä tee sitä virhettä, että alkaisit uskoa siihen, mitä ihmiset jotka eivät edes tunne sinua sanovat: toki tiedät että tilanteemme ei ole moraalisesti optimaalinen – jos se olisi sitä, sinun ei tarvitsisi salata sitä mieheltäsi. Mutta sinä uskallat elää elämääsi juuri niin kuin sinä haluat, ja jos valintasi tekevät sinut onnelliseksi, mitä väliä mitä muut ajattelevat. Cheer up, sweety.”

Ja jo pelkästään Nörttipojan ilme, kun loimme vielä viimeisen vilkaisun hotellihuoneen peiliin ennen lähtöämme – vieretysten, parhaimmillemme pyntättynä ja puunattuna, Nörttipojan päällä pienestä budjetista tilaisuutta varten varta vasten ostettu uusi paita. Nörttipoika hymyilee, suoristaa paidankaulusta ja katsoo peilin kautta silmiini silmänsä säihkyen:

”Tiedätkö, tunnen itseni nyt ensimmäistä kertaa koskaan komeaksi.”

Se, että minä sain olla hänen vierellään tuona hetkenä, tuon tuntemuksen aikana, tekee siitä kaiken arvoisen; sitä ei enää voi ottaa Nörttipojalta pois vaikka paskaa sataisi taivaan täydeltä ja sateenvarjo olisi jäänyt kotiin.

Minun elämäni, minun valintani. Basta.