Kylläpä oli muuten yllättävän hankalaa pitää näppejä erossa toisistamme hotellille matkustamiseen tarvittuna aikana. Edellisestä tapaamisestammehan oli jo viikkoja, ja olimme fiilistelleet matkaa kiusoittelevin viestein jo hyvän aikaa etukäteen.

Jo alkusuukko antoi tutun shokin alavartaloon, pikainen ja suhteellisen muodollinen halaus (siinä pelossa että joku tuttu näkee) sai sydämen lyömään nopeammin.

Ja sitten piti vielä matkustaa x tuntia.

Anteeksi kanssamatkustajille, joiden piti teeskennellä etteivät nähneet muka vaivihkaa vaeltelevia käsiämme; etteivät kuulleet miten Nörttipoika veti syvään henkeä kun “vahingossa” sipaisin kädelläni erogeenisistä paikoistaan. Ei, se minun huivini Nörttipojan sylissä ei ollut siinä aivan sattumalta – Nörttipojan fyysinen reaktio viattomaan (?) kosketukseeni kun ei ollut ihan lapsiystävällisemmästä päästä. 

Anteeksi myös Sokos Hotelli Presidentin respalle, joka joutui toistamaan kysymyksensä muutamaan otteeseen hukkuessamme toistemme silmiin ja hymyillessämme typerästi. Anteeksi, jos kiitokset huikattiin puolihuolimattomasti olan yli matkalla puolijuoksua hissiin.

Huoneessa heittäydyimme yhteisestä sopimuksesta sängylle; vaatteet lähtivät hätäisesti ja tärisevin käsin ja Nörttipoika oli sisälläni ennen kuin ehdin kissaa sanoa. Heh, itseasiassa koko homma oli ohi kun vielä makustelin kyseisen feliinin tavuja. Vaikka minulla ei mitään pikasessioita vastaan olekaan, oli tämä kerta hieman liian nopea jopa minulle; nautiskelin vielä kaikessa rauhassa, kun Nörttipoika jo lysähti päälleni hytkyen – kesti muutaman sekunnin rekisteröidä, että naurusta.

“Sori sori sori…” 

Repesin itsekin ja kysyessäni, oliko homma tosiaan tässä, Nörttipoika jo ulvoi epäuskoisesta naurusta johon oli sekoitettu enemmän kuin hyppysellinen itseironiaa, ja nyökytteli henkeään haukkoen olkapäätäni vasten minkä naurultaan kykeni.

Vinkkinä Guinessin Ennätysten Kirjalle – onkohan viidentoista sekunnin ennätystä vielä rikottu tätä ennen?

Pikapanoisimman kerran ikinä jälkeen menimme yhdessä kylpyyn (minun ideani) ja taittelimme toisemme sopimaan yhtäaikaa paljuun parhaamme mukaan; siinä olisi ollut parhainkin origamitaitelija hämmästyksissään, sillä ammetta ei selkeästikään oltu suunniteltu kahdelle, saatikka kahdelle ja puolelle (viittaan Nörttipojan pituuteen, en niinkään omaan body-mass-indexiini – joskaan tämä kombinaatio ei toki auttanutkaan).

Päädyimme lopulta epämukavasti vinottain anukset vastakkain saksiasentoon kuin parittelevat koirat jotka olivat jääneet niin kutsutusti nalkkiin; sääret epämääräisesti kierossa väärillä olkapäillä ja yläkroppa vilulihoilla kun alemmaksi ei voi vajota (siis konkreettisesti: ammeessa ei voinut vajota alemmaksi). Kun tätä romantiikanroiskeista ja rentouttavaa kylpytuokiota oli kestänyt lihaskramppiin asti, luovutimme ja tyhjensimme ammeen siitä 10 sentistä vettä, joka vielä pohjalle oli jäänyt hyhmäilemään kehojemme massan tulvautettua lopun veden vähän turhan hitaasti vetävän viemärin ryydittämälle kylpyhuoneen lattialle.

Ruokailimme yhteisestä sopimuksesta hotellimme Sevillassa (kumpikaan ei jaksanut lähteä erikseen etsimään kaupungille ja kello oli jo paljon – sitäpaitsi tarjoilu oli ystävällistä ja pelasi jopa niin, että meille pidettiin jo kiinni menneessä ravintolassa ovea erikseen auki, jotta pääsin tupakalle ruokalajien välissä) ja huoneeseen päästyämme päädyimme ottamaan uusintakierroksen; tällä kertaa hitaammin ja molemminpuolisesti tyydyttävämmin.

Jälkeenpäin makoilimme sylikkäin; Nörttipoika silitteli hiuksiani, painoi suukon kostealle ohimolleni. “Mulla oli niiiiiin ikävä tätä.” Ynisin puoliunisena jotain epämääräistä – Saksan matka painoi vielä päälle – ja nukahdin kehoaan nuuskutellen kainaloonsa kuin kissa; silmät viirussa kehräten, kestohymy kasvoillani.