Talkoohenkeä vai harmaata taloutta?
Aloin edellisen postaukseni jälkeen miettiä, miten paljon meillä tehdään hommia vaihtokaupoilla.
Nyt ei puhuta mistään “tässä on sulle kolme ruokalusikallista kahvia, kun lainasit mulle viimeksi kupin sokeria” –vaihdoista, vaan oikeasti asioista, joista normaalisti joutuisi maksamaan aika isoja rahoja.
Edellisessä postauksessani mainitsinkin Puutarhurin, jonka palkka maksetaan sähkö- ja muina remonttitöinä Ykkösmiehen taholta. Puutarhuri on ostanut vastikään uuden vanhan talon, ja remontoitavaa riittää; mies ei vaan itse satu olemaan mikään tee-se-itse –mies.
Ykkösmies sen sijaan on kotonaan niin talossa kuin puutarhassakin; osaa tehdä yksinkertaisia sähkötöitä (kuten uusia pistorasiat), korjaa rikkinäisen pesukoneen kymmenessä minuutissa, ja uusii ikkunanpuitteita vanhalla rutiinilla. Nämä ammattilaisten tekeminä tekisivät melkoisen loven Puutarhurin budjettiin; varsinkin, kun hän on itse työtön, ja tuore isä.
Homma toimii nyt siten, että Ykkösmies käy talossa remppaamassa ja kirjaa tunnit ylös; ja Puutarhuri pistää tunteja “pankkiin”. Kun kevät kunnolla tulee, ja on aika alkaa trimmata puutarhaa, hän käy x tuntia per viikko puutarhatöissä remppahommien vastapainoksi, kunnes ”tili” on tyhjä.
Sekä Ykkösmies että minä emme hirveästi riemuitse puutarhatöistä (istuttaminen on kivaa, kaikki muu on perseestä), joten tämä vaihtokauppa on win-win.
Kun aikoinaan ostimme talomme, koko piha piti pistää uusiksi. Hommasimme kunnon kaivinkoneen ja traktorin ja niitä operoivat työmiehet, jotka olivat “tutuntuttuja” Ykkösmiehen isän kautta. Puolen päivän urakka kustansi meille grillibileet ja korin kaljaa molemmille. Sen lisäksi Ykkösmiehen äiti kutoi molemmille miehille “kumisaapasvillasukat” talven varalle. Sekä traktori että kaivinkone “lainattiin” lauantaiksi miesten työpaikoilta.
Ykkösmiehen sisko halusi eroon suuresta koivusta, joka roskasi ikävästi hänen talonsa katolle. Ykkösmies kävi (ehkä vain hypoteettisesti, mitään en tunnusta) salakaatamassa 15-metrisen puun, ja sai palkaksi kaikki klapit (puu kaatui edelleen hypoteettisesti ehkä vahingossa tielle – en ole koskaan nähnyt yhtä tehokasta moottorisahan ja vesurin käyttöä kuin silloin, sillä puu oli kiire raivata pois, ennen kuin joku kyläläisistä soittaisi poliisit ja palokunnat ja torvisoittokunnan paikalle). Naapurin mies oli mukana auttamassa; tästä hyvästä Ykkönen antoi osan koivuklapeistaan. Myös auttamassa ollut Naapurin Poika sai puolestaan palkaksi autostereoasennuksen Ykköseltä.
Niin – ja kun Ykkösen kanssa laatoitimme yhdessä tuttavapariskunnan puutarhan, saimme vaivanpalkaksi ilmaiset tatuoinnit molemmille (pariskunnan mies sattuu olemaan aika tunnettukin tattoo-artist).
Huomaan muuten tätä kirjoittaessani, että kirjoitan tätä kaupunkilaishiiren silmin, vaikka olenkin asunut täällä pöndellä jo kohta 15 vuotta. Mietin itsekseni, että näin sitä harmaata taloutta pyöritetään vaihtareilla, ja näin viedään elanto “oikeilta” sähkömiehiltä, puunkaatajilta ja puutarhureilta.
Mutta onko se oikeasti niin, vai onko tämä ihan tavallista maalaisen kyläyhteisön toimintaa? Kyllähän talkoissakin jokainen pistää oman panoksensa peliin grillimakkara- ja keskikaljapalkkiolla; miksi tämä olisi yhtään erilaista toimintaa?
Vaahtoankohan nyt vaan ihan turhaan? Onko muita, jotka harrastavat talkoohenkistä vaihtokauppaa?
