Painajainen

Onko kukaan teistä ikinä herännyt keskellä yötä lohduttomasti itkien painajaiseen, jonka tietää täysin höpsöksi ja vaikka tajuaa olevansa hereillä ja että se oli vain unta, ei pysty karistamaan sitä suunnatonta epätoivon ja hädän tunnetta, joka pahaa unta hallitsi?

Minulle kävi näin viime yönä.

En itke oikeastaan koskaan; en hautajaisissa, en riitojen aikana, en perkele vaikka tv:ssä olisi mainos kolmijalkaisesta silmäpuolesta koiranpennusta, joka on jätetty kidutettuna aivan liian lyhyeen hihnaan ilman vettä 30 asteen helteeseen keskelle metsää, ja joka silti heiluttaa häntää pelastamaan tulleelle silmissään yhä sataprosenttinen luottamus ihmiseen koiran parhaana ystävänä.

Kun Titanic upposi ja Leonardo di Caprio jäätyi pystyyn (tai no okei makuulle), katselin kynsinauhojani ja mietin että olisiko taas huollon paikka.

Kun ainut isovanhempani kuoli, mummuni joka oli minua pienenä hoitanut, katselin kuivin silmin kirkollista surijoita ja mietin, että jokainenhan meistä kuolee aikanaan.

Kun ensimmäinen koirani sai sydänvikaisena sydänkohtauksen eläinlääkärikäynnillämme, kielsin eläinlääkäriä elvyttämästä; parempi näin. Ja kävelin autolle tyhjä hihna kädessä ja hysteerisesti itkevä äitini käsipuolessani. En itkenyt.

Ja sitten viime yönä näin unta. Olimme sopineet tapaamisen Nörttipojan kanssa. Yllätyksekseni paikalla oli kolmaskin osapuoli; nuori, kaunis, hoikka Nörttityttö. Nörttipoika esitteli tytön tyttöystävänään, sanoi että juttumme on ohi – ja minä itkin. Pitkään ja hartaasti, epänaisellisesti siten, että räkä valui nenästä ja hengitys kulki lyhyin, vetävin hikotuksin; koko keho tärisi nyyhkytysten voimasta. Heräsin ja jatkoin itkemistä – en pystynyt lopettamaan; niin kamala oli se unen tunne. Siirryin jopa olohuoneeseen etten herättäisi vieressä kuorsaavaa miestäni.

Hassua on, että valveilla ollessani, ajatellessani juttumme mahdollista/väistämätöntä loppumista, se ei kosketa minua noin vahvasti. Olisinko pahoillani siitä, että hyvä järjestely on ohi? Totta kai. Mutta saisinko hysteerisen itkukohtauksen? Enpä usko.

Yrittääköhän alitajunta nyt sanoa jotain, joka ei muuten paksuun kalloon mene perille?

Toisaalta sitten taas, näen myös aika usein unta siitä, että minua yrittää tappaa ninja (!!), joka on huono työssään; toistaiseksi olen aina onnistunut joko riisumaan ninjan aseista, tai muuten vain pakenemaan tappajan ulottumattomiin. Ja se tunne on ihan yhtä aito kuin viimeöinen hysteriakohtaus.

Seuraavalla kerralla taidan tappaa sen ninjan niin päästään siitäkin.

Mitä mieltä olette – typerä, täysin hatusta temmattu ninjauni vai  jotain, josta kannattaisi puhua vaikkapa Nörttipojan kanssa?