Paskaa tilannekomiikkaa
Eksyin lukemaan Anna-Leena Härkösen blogipostausta tilannekomiikasta. Kuten Anna-Leena itsekin postauksessaan toteaa, tilannekomiikkaa on usein hankalaa välittää muille – ja kaikkein vähiten sellaisille ihmisille, jotka eivät tunne tarinan henkilöitä. Jos Anna-Leena kertoisi tarinansa juhlissa, porukka alkaisi suurella todennäköisyydellä tarinan puolivälissä katsella joukkoliikenteen aikatauluja pienen vaivautuneisuuden vallassa – sori vaan, Anna-Leena.
Minua juttu kuitenkin nauratti, sillä pystyin kuvittelemaan Anna-Leenan ystävättärineen nauramassa niin, että kyyneleet valuvat silmistä. Ja nauravansa jutulle edelleen, useamman vuodenkin päästä.
Samankaltainen sinällään tapahtumana täysin typerä – ja kerrottuna uskomattoman paska – juttu jaksaa edelleen naurattaa niin minua kuin Mr. Mossadiakin.
Olimme palailleet festareilta pienessä hönössä, ja illan aikana nautiskelimme vielä sohvalla sylikkäin viinistä sen verran antaumuksellisesti, että arvioin jossain vaiheessa aiheelliseksi tarjoilla varta vasten ostamani tapakset.
Tapakset tulivat pienissä muovipurkeissa; katsoin paremmaksi olla turhia hienostelematta kattauksen kanssa, ja tyydyin asettelemaan muovipurkit kannettomina sellaisinaan sohvapöydälle, josta niitä pystyi kurottelemaan sohvalta käsin. Purkki käteen, tapas suuhun, purkki takaisin pöydälle.
Olen varmaan jossain sivulauseessa aiemmin maininnut, että Mosse on välillä, noh…hieman keskittymiskyvytön. Tämä käy lähinnä ilmi vilkkaana puheena ja satunnaisena sormien rummutuksena tai muuna levottomana liikehdintänä; täysin paikallaan mies on ainoastaan ollessamme sylikkäin sohvalla, ja silloinkin hän yleensä silittelee jotain osaa kehostani taukoamatta (mikä siis ei ole millään tasolla paha asia).
Tämä keskittymiskyvyttömyys yhdistettynä viinin siemailuun ja siitä johtuvaan lievään motoriikan ja/tai syvänäön heikentymiseen, musiikin kuunteluun, siitä kommentointiin, minun silittelyyni ja samanaikaseen tapaksista nauttimisiin sai aikaan sen, että valkosipulioliiveja siinä vaiheessa vielä lähes täynnä oleva muovipurkki ei palautunutkaan Mossen saattelemana takaisin pöydälle.
Koko tapahtuma kävi nopeasti, mutta samalla niin hitaasti, että ehdin nähdä, miten Mr. Mossad asetti muovipurkin arviolta kymmenen senttiä pöydän reunasta tyhjän päälle yhtä varovasti, kuin olisi asettanut sen pöydälle; varoen läikyttämästä sisällä olevaa öljypitoista marinadia – ja sitten päästi otteensa irti.
Muovipurkin sisältö öljypitoisine marinadeineen levisi tietysti lattialle; oliiveja ja valkosipuleja sinkoili joka suuntaan ja purkki itse päätyi suu alaspäin sohvapöydän alle.
Mossen monologi katkesi kuin seinään, ja hän katsoi silmät laajentuneina ensin minua ja sitten muovipurkkia, ja sitten taas minua. Hänen kasvoillaan oli sekoitus aitoa hämmästystä, orastavaa paniikkia, selkeää hämmennystä ja pientä epäuskoisuuttakin; oli, kuin hänen aivonsa olisivat silti yrittäneet prosessoida tapahtunutta ja löytää selitystä sille, millä hiton ilveellä muovipurkki päätyi lattialle.
Kaikista seulomistani giffeistä tämä muistutti eniten Mossen kasvojen senhetkistä tunneskaalaa.
Muutaman sekunnin hiljaisuuden jälkeen räjähdimme molemmat nauramaan huutonaurua, joka sai äänekkyydellään ja intensiteetillään koirankin tulemaan tarkistamaan, että kaikki on kunnossa. Nauroimme niin, että vedet valuivat silmistä ja vatsa alkoi kramppaamaan; naurun hieman hiivuttua katsoimme taas muovipurkkia ja toisiamme, ja huutonauru alkoi alusta.
Mosse tietysti lopulta siivosi sotkunsa ja noukki kaikki löytämänsä oliivit takaisin muovipurkkiin; moppasi lattian, kunnes se ei enää tuntunut öljystä liukkaalta.
Sunnuntai-iltana, kun Mosse oli jo kotiutunut, pudotin samaisella sohvalla istuessani vahingossa haarukan lattialle, josta se pomppasi sohvan alle. Nelinkontin lattialta käsin haarukkaa noukkiessani katseeni osui yksinäiseen oliiviin, joka nökötti näennäisen viattomana sohvan jalan vieressä.
Jouduin vaihtamaan lattialla istuma-asentoon odottaessani, että naurunpuuskani menisi ohi.
Mites teillä – onko plakkarissa niin paskoja tilannekoomisia juttuja, että ne eivät naurata ketään muuta niistä eteenpäin kertoessa? Jakoon pliis – joko kommenttiboksissa tai, jos ihan postaukseksi asti aukeaa, omalla tontilla!