Pastis eli miksi minusta ei koskaan tule ruokabloggaria

Perjantain gaalan jälkihuumaa jatkettiin lauantai-iltana ravintola Pastiksessa – Nörttipojan kaveriksi ja kakkoskavaljeerikseni napattiin mukaan ex-poikaystäväni, jonka kanssa olen edelleenkin lähes päivittäin yhteydessä vaikka lyhyehköstä suhteestamme on jo reippaasti yli vuosikymmen aikaa. Suhde itsessään ei toiminut, mutta kaveritasolla osuu ja uppoaa edelleen.

Pojat tulivat hyvin toimeen keskenään ja uppoutuivat välittömästi jo pre-drinkeillä Pressan Pub Adjutantissa syväanalyysiin Krimin tilanteesta ja Putinin mielenterveydestä.  Minä facepalmasin itseäni mielessäni: ai niin, unohdin että molemmat ovat innostuneita aktualiteeteistä ja erittäin päteviä tuomaan omat mielipiteensä julki. Seuraavan vartin lähinnä katselin kynsiäni, hymyilin typerästi ja muistutin itseäni, että uutisia olisi hyvä alkaa seuraamaan sillä toisellakin silmällä joskus lähitulevaisuudessa.

Pastiksessa tuskin oltiin kankkumme saatu parkkeerattua, kun shampanja jo kuohusi laseihin (kiitos Lintsi!). Shampanjafriikkinäkin oli pakko myöntää, että se oli erinomaista; kepeää, kuivaa  ja kuplivaa; kuin pienet porebileet suussa. Eipä ollut ihmekään; tuskin Delamotten talo turhaan on yli 250 vuotta vanha.

(Niille, joille nyt tuli shampanjanhimo: mainittu Delamotte on Pastiksen uusi talon shampanja, vink vink.)

Alkupatongin kanssa päädyimme tilaamaan tarjoilijan suosituksesta tapenaden lisäksi “Parasta purkista” – ankanmaksapateeta. Suli muuten suussa, ja eksä sai vielä loput doggybagissa kotiin vietäväksi.

Alkuruuaksi pojat tilasivat “Talon Charcuterien”, minä reippaana tyttönä valitsin maalaissalaatin sammakonreisillä – en ollut nimittäin koskaan ennen sammakonreisiä syönyt, vaikkakin kuullut että kanalta maistuvat. Hyviä olivat ja pitihän niitä maistattaa kavaljeereillakin, sen verran kiinnostuneesti katselivat kahta Kermittiäni (siis niitä sammakonreisiä, tämä ei ollut tissieufemismi). Eivät vaan itse uskaltaneet tilata, heh.

Pääruuaksi tilattiin menun ohi Nörttipojan kanssa sirloinit hevosta – anteeksi vaan hevoshulluille; eksä päätyi meribassiin (mutta halusi toki maistaa heppaanikin) ja varhaisperunoihin. Hevosen kanssa tarjotut osterivinokkaat ja niitten kastike veivät hevosen lailla kielen mennessään; ja lisukkeeksi tilatut tryffelisuolatut maalaisranskalaiset olivat piste i:n päälle. Eksän mukaan kala oli niinikään erinomaista (olisin halunnut maistaa, mutta myöhästyin – sen verran nopeasti katosi parempiin suihin).

Tässä vaiheessa tajusin, että jaa – kuv(i)akin olisi pitänyt ottaa. Tämän takia minusta ei koskaan tule ruokabloggaria. Näytti maistuvan? Jos olisin kehdannut, olisin valehtelematta nuollut lautasen puhtaaksi.

Pastiksen jälkiruokaklassikko, suola-karamellibrulee appelsiini-pastissorbetilla, viimeisteli aterian ja tarjoilijan viinisuosituksen seuraaminen läpi aterian oli erinomainen valinta; jokainen viini täydensi ruokalajiaan, antoi uusia vivahteita makuihin niitä kuitenkaan peittämättä. Olen saanut huonompia kombeja jopa tähtiravintoloissa.

Nörttipojalle, joka ennen kyseistä ravintolakäyntiä oli viettänyt kulinaristisia herkkuhetkiä (?) lähinnä paikallisessa pizzeriassa, elämys oli (gaalan lailla) uusi ja jännittävä. Arvelutti, miten ravintolassa pitää käyttäytyä; onko virallista, muistaako mitkä aterimet kuuluvat mihinkin ruokalajiin. Menusta löytyi ruokia, joista hän ei ollut koskaan kuullutkaan. Huomasin että vähän paskajäykkänä alkuun istuskeli kun ruokalistaa tutkiskeli, eikä ilmekään ollut niin huoleton kuin yleensä.

Mutta – ja nimenomaan tämä tekee Pastiksesta positiivisessa mielessä “erilaisen” ravintolan – vaikka ruoka on valehtelematta tähtiravintolatasoa, niin fiilis on paljon rennompi (ainakin verrattuna niihin Michelin-paikkoihin, missä olen itse tähän mennessä käynyt) ja ensikertalaisenkin on helppo rentoutua. Ruokalista selitetään tarkkaan läpi ja palvelu on ystävällistä ja nopeaa – mutta ennen kaikkea lämmintä. Se turha jäykistely ja pönöttely (jota siis en oikeasti koskaan meinaa jaksaa) on loistavasti eliminoitu ja ateriat nautitaan pöytäliinattomalta puupöydältä. Rentoa ja korkeatasoista kulinarismia parhaimmillaan; mutta samalla kuitenkin “idyllistä” kuin Ranskan maaseudun traditionaalisessa perheravintolassa. Michelin-tähtiähän Pastiksella ei ole, mutta tämä puuma antaa korvikkeeksi kolme tassua!

Siinä vaiheessa kun liki nelikymppisen kypsyydelläni leikin sammakonreisilläni melko samaan tapaan kuin lapsena leikittiin lego-ukoilla (“tää menis nyt tänne, boing-boing”), Nörttipojan huulilla jo alkupatongin aikana varovasti kuplinut shampanjankeveä hymy leveni, kasvoi ja lopulta yhtyi eksäni estottomaan nauruun.

Edit: Minä olen ehkä pösilö mitä tulee valokuvaamiseen, mutta Nörttipoika ei. Alla mainittu creme brulee, ja ihan korkkaamattomana!

”Mitä sä vingut ettei sulla ole kuvia, mikset kysy multa.”