Peppu- ja persikkakriisi
Huh, johan on ollut työviikko – täytyy olla todella kiireistä, ellen edes bloggaamaan ehdi, heh. Mutta vihdoinkin on perjantai ja illalla haen Nörttipojan yökylään; Ykkösmies lähti työkomennukselle viikonlopun yli.
Heräsin aamulla erittäin tietoisena siitä, että pääsisin taas nauttimaan Nörttipojan läheisyydestä. Ennen suihkua katsoin itseäni kriittisesti kokovartalopeilistä – olkoonkin että muotoni ovat vähintäänkin rubensmaiset, olin kuitenkin tyytyväinen näkemääni. Reidetkin vielä (suhteellisen) selluliittivapaat, samoin peppu.
Hetkinen. MIKÄ TUO ON?!
Finni kankussa. No tervepä terve! Niin jumalattoman suuri, että pohdin hetken onko sillä oma tahto. Ja totta kai juuri siellä, mihin ei takakautta yllä. Eihän sitä voi sinne jättää – vie vielä fiilikset jos alkaa kesken kaiken juttelemaan Nörttipojan höylätessä menemään.
Ei kun peiliä hakemaan ja sängylle asentoon, josta Kama Sutrakin olisi ylpeä. Mission accomplished. Jätti kuitenkin jälkeensä Gorbatshovin syntymämerkin kokoisen punaisen läiskän. No, ehkä se siitä päivän mittaan vähän tasaantuu.
Suihkussa sitten katselin, että jaa – kotiselibaatin johdosta on tuo landscapingkin jäänyt vähän vähemmälle huomiolle. Normaalisti olen aika tarkka sheivailuissa ja yritän ainakin muutaman päivän välein ajella itseni siistiksi päästä varpaisiin. (Kainalot ja sääret toki höylään päivittäin.) Nyt kuitenkin aloin epäillä, riittäisikö höylä pusikon raivaamiseen. Katseeni haki alternatiivista trimmausvälinettä ja päätyi Ykkösmieheni millinkoneeseen. Onnistuisikohan?
Klikkasin koneen päälle. Jotenkin tukkoiselta kuulosti surruutus, ei vissiin akku ollut ihan parhaimmillaan. Kohautin olkapäitäni, kai se onnistuu. Kyllähän se surisee. Aluksi kaikki menikin hyvin, ja ihastelin “millin sänkeäni” – tämä olisi helppo viimeistellä iltapäivästä ennen kuin Nörttipoika saapuu. Peachy.
Mutta.
Viedessäni tuota pirun keksintöä enemmän jalkoväliini akku päätti sanoa sopimuksen irti. Sillä seurauksella, että millinkone rouskahti kiinni uloimpien häpyhuulieni sänkeen. KURRRRRR, sanoi kone ja pysähtyi pala ihoani hampaittensa välissä kierrosten pudotessa sadasta nollaan nopeammin kuin fysiikan lait sallivat. Kipu oli…no, sanotaanko että tatuointi ei tunnu siihen verrattuna missään. Ja mikä on ensimmäinen reaktio? Riuhtaista kone kauemmaksi. Ei hyvä.
Tässä vaiheessa horjuin päämäärättömästi ympäri suihkuhuonetta silmät flipperipallon tavoin päässä pyörien. Kaiken tuskani keskellä ehdin havannoimaan, että pää- ja alapäävammoilla on yksi yhdistävä tekijä: ne vuotavat verta niin maan perusteellisesti ja tasaseen. Reidet punaisten viirujen koristelemana vinksautin käsisuihkun päälle ja vein sen jalkoväliini. Luulin, että olin jo saavuttanut kivun huippupisteen, mutta olin auttamattomasti väärässä; juokseva vesi puri kuin vesikauhuinen pesukarhu ja sai kyyneleet tulvimaan silmistä. Huusin niin, että naapurin koirat alkoivat haukkua. Ja valahdin kaakelilattialle huljuttelemaan privaattiosiani täristen kuin narkkari joka tarvitsee fiksinsä.
Tarkempi analyysi paljasti, että se saatanankone oli oikeasti haukannut palasen kaikkein kalleimmastani. Onneksi puraisu ei ollut tikkausta vaativa – hihittelin hysteerisesti ajatellessani, minkälaisen meriselityksen olisin joutunut päivystyksessä antamaan estääkseni henkilökunnan yleisen huutonaurun; ystäväpiiriini kuuluu tarpeeksi alan ammattilaisia tietääkseni, että puolella porukasta on posket pysyvästi vereslihalla jotta pokka ei pettäisi asiakkaan tuskan edessä.
Nyt istun töissä Gorba persiissä ja laastari häpyhuulessa. Ja mietin että tänään taidetaan harrastaa seksiä pimeässä peiton alla.