Polttarimurinaa #2
Oltiin viime lauantaina toisen seremoniamestarin kanssa kylässä tulevan avioparin luona. Tarkoituksena oli jutella alkuperäisestä suunnitelmasta ja aikataulusta hääpäivänä, ja tarkistaa, ettei mitään olennaista ollut jäänyt huomioimatta.
Tuleva morsmaikku oli valmistanut meille upean lounaan salaatteineen päivineen, ja leiponut jälkiruuaksi karamellijuustokakkua, joka oli juuri niin kaloripitoista, kuin miltä kuulostaakin. Mutta tietysti ihan taivaallisen hyvää.
Vasta, kun olimme jo tekemässä lähtöä, tuleva sulhanen karautti kurkkuaan ja sanoi hieman ujosti enemmänkin sukilleen kuin meille:
“Mitenkäs tuota…voisitteko tarkistaa ikäänkuin seremoniamestareitten auktoriteetilla että missä menevät mun polttareitten osalta, kun olen jo parilta kaverilta kuullut, että päivääkään ei ole vielä lyöty lukkoon. Alkaa vähän jännittää että meneekö viime tippaan.”
Pyysin sulhaselta saman tien listan osallistujista, ja aloitin puhelinrallin sulhasen veljestä, joka toimii bestmanina.
“Niin joo, no en mää oikeestaan ole vielä suunnitellut mitään. Ja itseasiassa kun mää oon vähän kiireinen, niin mun tyttöystävä hoitaa sitä, halluutko puhua sille?”
Tässä vaiheessa piti ottaa lootusasento ja hengitellä vähän syvempään, jotta äänensävystäni pysyisi poissa edes se katkerin sappi. Kyseinen tyttöystävä on nimittäin juurikin se Luopio, joka oli jo morsiamelle käynyt vinkumassa mauttomista polttarisuunnitelmista. Samainen henkilö oli nyt siis vastuussa sulhasen onnistuneista polttareista?!
Hillitsin itseni ja onnistuin kuulostamaan edes puolittain ystävälliseltä, kun selitin, että polttareitten järjestäminen on bestmanin homma; ja että jos sulhanen olisi halunnut veljensä tyttöystävän järjestävän kyseiset hippalot, hän varmaan olisi alun perinkin kysynyt häntä. Tiedustelin samaan hengenvetoon, mitä asialle nyt konkreettisesti oli tähän mennessä tehty.
“No kyllä mää tekstiviestin lähetin tossa…joo…kuukausi takaperin, että ketkä halluu osallistua. Laitoin siihen viestiin vielä, että päivämäärä, budjetti ja paikka ilmoitetaan myöhemmin.”
Pysyin kannustavasti vaiti.
“Niii…no sen jäläkeen…ootatko hei vähän. Miiiljaaa! Nii ootkosää mitä suunnitellu niihin polttareihin?”
Taustalta kuului kiivastunutta säksätystä. Joko nurmikon kastelusysteemi oli mennyt erehdyksessä päälle, tai sitten “Miljalla” oli tapana kommunikoida sataprosenttisesti staccatona.
“Juuei se Milja oikeen vielä mittään…että niinko suunnitteluvaiheessa vielä.”
Tällä kertaa pysyin vaiti, sillä en uskaltanut taata, että ulosantini olisi ollut painokelvollinen.
“Nii tuo meijän Miljahan sitten on riidoissa sen Ollin tyttiksen kanssa, että tuskinpa se sitten Olliin ottaa yhteyttä ollenkaan…”
Että siltä pohjalta sitten.