Puolison menettäminen eli elämän kierrepallo
Kun poliisi ilmoitti minulle Ykkösmiehen äkillisestä ja täysin odottamattomasta kuolemasta, tuntui, että elämäni pysähtyi siihen paikkaan. En alkushokiltani osannut edes järkyttyä; kysyin vain että miten tunnistus on hoidettu ja suoritin itseni mekaanisesti Espanjasta kotiin asti tunteettomana kuin robotti.
Se oikea menetyksen kipu tuli sitten myöhemmin ja iski kuin märkä rukkanen vasten kasvoja: olin menettänyt sielunkumppanini, puolisoni, parhaan ystäväni ja sen ihmisen, jonka tavatessani olin ensimmäistä kertaa täysin varma, että tämän tyypin kanssa pystyn ja haluan tulla vanhaksi; kunnes kuolema erottaa.
No erottihan se, mutta kolme- tai jopa neljäkymmentä vuotta liian aikaisin. Se suru tulee seuraamaan minua loppuelämäni, mutta en anna sen määritellä minua tai saada minusta ylivaltaa.
Nykyään alan enemmänkin nähdä tilanteeni tietynlaisena elämän kierrepallona, johon pitää vaan opetella osumaan kunnarin arvoisella tavalla.
Olen vielä nuori ja maailma on täynnä mahdollisuuksia. Omakehun tuoksun uhallakin: olen suhteellisen kaunis ja näpsäkkä, luonteeltani tietysti kultaa ja verbaaliselta lahjakkuudeltani vähintään Iikka Kiven veroinen töhöttäjä, ja maailma on täynnä miehiä, joista jokainen olisi ikionnellinen jos saisi juuri minut kumppanikseni (haha okei, nyt meni ehkä vähän överiksi). Tärkeintä on kuitenkin se, että osaan olla onnellinen myös yksin. Olen kokonainen myös yksin.
Urapuolella takana on yhtäkkiä liki parikymmentä vuotta kokemusta kansainvälisistä firmoista; olen ollut uusien asiakkaitten hankintatoimessa, tiiminvetäjänä finanssipuolella, myyntijampattarena (jamppa – jampatar), admin-assarina, logistiikkahärönä ja työharjoittelijoiden yhteyshenkilönä ja olkapäänä.
Opiskelusaldo on neljä eri korkeakoulua kolmessa eri maassa.
Ykkösmiehen rationaalinen, ennakoiva tapa suhtautua äkillisen menehtymisen mahdollisuuteen vakuutukset huomioon ottaen takasi sen, että sain ihan rapsakasti käteistä ja pystyin maksamaan leijonaosan asuntolainasta pois (ja pystyin näin myös jäämään unelmakotiimme asumaan). Tajuan erittäin hyvin, että kaikilla asiat eivät ole näin onnekkaasti – ja siksi olen ikuisesti kiitollinen Ykkösmiehelle, joka optimismistaan huolimatta osasi olla myös taloudellisesti realistinen.
On jotenkin – paradoksaalisesti – uskomattoman vapauttavaa tajuta, että koko maailma on auki; suurin kiitos tästä tietysti Ykkösmiehelle, joka opetti minulle myös rohkeutta ja näki kaikki muutokset mahdollisuuksina uhkien asemesta. En usko, että katsoisin tulevaisuuteen näin optimistisesti, ellen olisi tietyllä tapaa omaksunut hänen rentoa ja huoletonta (vaan ei kuitenkaan vastuutonta) elämänasennettaan.
Voin pistää talon pakettiin ja muuttaa vaikka toiseen maahan; aloittaa taivaan lintuna täysin tyhjältä taululta: minulla ei periaatteessa ole mitään vastuuta tai velvollisuutta kenestäkään toisesta ihmisestä. Se ajatus kiehtoo minua ihan tavattomasti.
Tapahtuu mitä tapahtuu – minä pärjään kyllä.
Mitähän sitä loppuelämällään tekisi? Mitä te tekisitte?